Aseettomasta palveluksesta enemmän tietoa kansalle

Nykynuoriso on kasvanut sodan kanssa, vähintään television kautta. Muistan oman lapsuuteni, jossa Coca-Colan mainos ja sota Irakissa pyörivät rinnakkain telkkarissa melkein koko päivän. Silti tässä väkivaltaisessa maailmassa, selvittyään lapsuustraumoista, pitkistä kuolleiden listoista ja ammuskeluista, kasvoi ihmisiä, jotka sisimmällään vastustavat sotaa.

Harva nykynuori tietää aseettomasta palveluksesta. Usein nuoret valitsevat siviilipalveluksen ja aseellisen palveluksen välillä. Virallisilta puolustusvoimien sivuilta tiedot voi kyllä löytää, muttei niin helposti kuin varusmiespalveluksesta.

Monet pasifistit tarkoituksella valitsevat siviilipalveluksen periaatteensa takia, vaikka tietävät, että se voi olla aseellista palvelusta pitempi. Ehkä vain näiden vaihtoehtojen välillä valitseminen johtuu tietämättömyydestä. Aseeton palvelus voi kestää saman verran kuin aseellinen, ja samalla periaatteetkin voisivat säilyä.

Palvelusajan erot siviilipalveluksen ja aseellisen palveluksen välillä ovat suuria. Vaikka palvelusajat lyhenivät viimeisien vuosisatojen mittaan, ne silti eroavat. Lyhin aseellinen palvelus saattaa olla noin puoli vuotta lyhyempi kuin siviilipalvelus.

Voisi olettaa tämä ero johtuu siitä, että siviilipalveluksessa olevaa koulutetaan tiettyihin työtehtäviin. Siviilipalveluksessa oleva henkilö tekee nykyään noin vuoden verran töitä, vaikkapa jossain kunnallisessa hommassa. Usein sivareita työskentelee kirjastoissa, kouluissa ja päiväkodeissa. Siellä, missä töitä tarvitaan. Siviilipalvelukseen voi joutua tai hakea.  Joutuminen johtuu usein huonosta fyysisestä kunnosta, kun taas hakeminen periaatteista.

Suuri kysymykseni, johon en löydä vastausta on se, että jos aseettomasta palveluksesta tulee hylätty päätös, joutuuko henkilö pettämään omantuntonsa ja ottamaan käsiinsä aseen vai venyykö hänen armeja-aikansa sivilipalveluksessa. Tiedän, että tähän kysymykseen jokainen saa henkilökohtaiseen ratkaisun. Omia tilanteita, vakaumuksia ja periaatteita täytyy kuitenkin perustella lomakkeella, jonka siten käsitellään.

Tuttavani isoveli taisteli Afganistanissa, muttei palannut. Kun oli aika hakea palvelukseen, tuttavani haki aseettomaan palveukseen, mutta sai kielteisen päätökseen, ja joutui suorittamaan tavallisen intin. Tästä seurasi mielipaha, masentuminen, syrjäytyminen ja vihaa viranomaisia kohtaan. Toki jokaisen kohdalla vastaus ja reaktio on oma.

Aseetonta palvelusta suorittava joutuu kestämään kaikki armeijan mukavuudet niin kuin muutkin. Ehkä vähän enemmän, sillä suoristuspaineitten lisäksi on kestettävä aseellisten tovereiden vitsejä. Monet heistä eivät ymmärrä henkilöä, joka suorittaa palveluksen aseettomana. Toisaalta jotkut aseellista suorittavat haluavat sisimmässään luopua aseista. Jotkut ovat jopa pyytäneet toveriaan lyömään tuolilla jalkapyötään, jotta voisi  jäädä armeijassa keittiöhommiin.

Ymmärrän kyllä valtioita. Ne tarvitsevat puolustajia.

Monista miehistä ja naisista on tullut pasifisteja. Monet vastustavat sotaa, monet eivät haluaa edes koskea aseisiin, mutta mitä tapahtuu, jos sota uhkaa maata? Mitä sitten? Nyt me kaikki olemme pehmeitä, sillä tositilanne ei uhkaa. Miten meille käy sitten, kun näin tapahtuu? Voimme vain arvailla. Tuskin mitään iloista, mutta aseettoman palveluksen suorittaja on etulyöntiasemassa suhteessa siviilipalveluksen suorittaneeseen, sillä hän osaisi arvioida, miten pitää toimia sota- ja vaaratilanneissa, mikäli sellaisia sattuu ja tapahtuu.