Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Angstisuus on in

Matilda Jokinen
Blogit Megafoni 1.10.2009 11:36

Lueskelin taas tänään lehtiä, ja mietin millaisen kuvan ne nykymaailmasta antavat. Jos tuleville historioitsijoille jäisi 2000-luvusta käteen pelkät vanhat lehtiartikkelit, näyttäytyisi uuden vuosituhannen alku heidän silmissään todennäköisesti melko pimeänä aikana. Lehdissä kerrotaan Afganistanin sodasta, terrorismista, kouluiskuista, sikainfluenssasta, ohjuskilpihankkeesta ja ilmastonmuutoksesta.

Ainoat jokseenkin positiiviset artikkelit löytyvät urheilu- ja kulttuurisivuilta. Tosin urheiluakin varjostaa useimmiten doping ja taide kertoo lähes aina tuskasta ja kärsimyksestä. Lehdistä jää käteen harmaa tunnelma. Tuntuu lähes siltä, että jos asia on iloinen, ei sitä luokitella vakavasti otettavaksi, eikä se näin ylitä uutiskynnystä.

Masentunut asenne on tarttunut myös tavallisiin ihmisiin. Bussissa metron tekstaripalstaa selaillessani törmään lähinnä tyhjästä ruikuttaviin viesteihin: ”Sinä ilkeä bussikuski, joka aina aamulla tuijotat minua ilkeästi, etkä koskaan tervehdi…”. Noin sadasta viestistä vain muutama keskittyy positiivisten asioiden käsittelyyn tai ihmisten kehumiseen. Mieti itse kokeeksi negatiivisia ja positiivisia adjektiiveja puolen minuutin ajan. Tuliko negatiivisia enemmän? Se on todennäköistä, sillä puhekielemme keskittyy lähinnä negatiivisten tunteiden kuvaamiseen.

Ihmiset tuntuvat nauttivan pahanolontunteistaan. Aamuisin kehuskellaan sillä, kuka on väsynein ja kenellä on rankin päivä edessä. Elämän epäkohtia ei hävetä, niitä esitellään ylpeydellä. Vielä parikymmentä vuotta sitten viillellyt ranteet piilotettiin pitkien hihojen alle ja arpien alkulähteenä olivat piikikkäät pensasaidat. Nykyisin samaisia ranteita esitellään ylpeinä. Ne ovat merkki vakavasta sisäisestä tuskasta, eikä pensasaidalla ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Kysymys kuuluu: miksi ihmiset haluavat luoda itselleen maailman, jossa kärsimyksiä arvostetaan onnellisuuden yläpuolelle? Surullista ihmistä pidetään viisaana, kun onnellisuus taas edustaa kevytmielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Tämä johtaa positiivisten tunteiden tukahduttamiseen julkisilla paikoilla. Hyvin mennyttä päivää ei kehtaa mainostaa. Se herättäisi vain paheksuntaa: ”Ihanko totta se ylpeilee sillä, että se on onnellinen, miten se kehtaa?”

Helpompaa on tietoisesti pyrkiä negatiivisuuteen. Angstisuus on uusi tyylisuuntaus ja ahdistuneeseen ihmiseen suhtaudutaan ihailevasti. Niinpä nuoret ajoittain tarkoituksella rakentavat itselleen pahaa oloa. Kaiken jälkeen ihmetellään nuorten masennuksen yleistymistä ja korkeita itsemurhalukuja. Eikö tajuta, että alakuloisuuden palvonta poikii masentuneisuutta ja itsemurha on äärimmäisin ja lopullisin tapa vakuuttaa vakavastiotettavuutensa tässä tuskaa palvovassa maailmassa, jossa iloisuus on suurin synti, joka herättää vain turhaa kateutta.

Matilda Jokinen

Keskustelu

Mitä jos miettisimme asiaa siltä kantilta,että joillakin ihmisillä voi ihan oikeasti olla paha olo.Nykymaailman arvot eivät ainakaan lisää nuorten hyvinvointia.Lisäksi tutkimus tutkimuksen jälkeen osoittaa,että juuri naisten tyytymättömyys elämäänsä on laskenut koko ajan 1970 luvulta lähtien.Miesten tyytyväisyys sen sijaan on lisääntynyt ja varsinkin miehet ovat tyytyväisempiä elämäänsä mitä vanhemmaksi tulevat.

Hu hu. Tuli angstinen olo, kun luki kirjoitusta. Kirjoituksessa juuri mikään ei pitänyt paikkaansa, ainoastaan se, että uutiset käsittelevät negatiivisia asioita. Miksi tai miten kirjoittaja oikein kuvittelee, että ihmiset ”haluavat luoda itselleen maailman, jossa kärsimyksiä arvostetaan onnellisuuden yläpuolelle”. Hirveitä yleistyksiä ja stereotypioita. Ja jos kirjoittaja ei ole sattunut huomaamaan, niin nuoruuteen sattuu nyt vain kuulumaan agstisuus. Itsmurhat ja masentuneisuus eivät liity agstisuuteen millään tavalla. Agstisuus on teinien kapinaa auktoriteetteja vastaa, yleensä vanhempia ja opettajia kohtaan. Väite, että ”angstisuus on uusi tyylisuuntaus ja ahdistuneeseen ihmiseen suhtaudutaan ihailevasti”, on kyllä aika paksua. Miten niin? Mihin kirjoittaja tukeutuu väitteellään? Taitaa olla omaa agstisuutta ympäröivää maailmaa kohtaan…? Muuta se, ajattele antiagstisesti. Ja on hyvä etteivät ihmiset peittele viilleltyjä ranteita, silloin voi kysyä kaverilta ”et hei, onko jokin hätänä?”

Näitä luetaan juuri nyt