Vuoden lehtikuva - taidetta vai journalismia?

Selasin Vuoden lehtikuvaaja -ehdokkaiden kuvat läpi. Kuvat ovat hienoja, mutta mielestäni niissä ei ole mitään erityisen päräyttävää. Yksikään ehdolla olevien kuvaajien otoksista ei nouse ylitse muiden eikä mikään kuva tuota välitöntä vau-efektiä.

Minusta lehtikuvan pitäisi pysäyttää ja yllättää lukija. Sen jälkeen, kun huomio on kiinnitetty, kuvan olisi vielä puhuteltava, jotta pitäisin kuvaa erinomaisena. Koska kilpailukuvat eivät pysäyttäneet eivätkä yllättäneet, tein vielä uuden kierroksen ja pysähdyin itse jokaisen kuvan kohdalle.

Kyllähän ne sitten alkoivat puhutella, kun katsoin niitä kuin taideteoksia. Lehteä lukiessani en kuitenkaan miellä katsovani taidetta vaan journalistista tuotosta, edellä mainituin kriteerein. Lehdessä otsikot ja tekstit ohjaavat lukijaa antamaan kuvalle merkityksiä, mutta kilpailussa kuva on omillaan ja kontekstista irti. Olisi mielenkiintoista kuulla, millä silmällä tuomaristo näitä kuvia katselee – taiteena vai journalismina?

Nyt en pysty päättämään, onko suosikkini Touko Hujasen mutaiset sotilaat suokentällä (hieno sommitelma) vai Markus Jokelan palomiesten kumihevonen (hauska). Toisaalta pysähdyin pisimmäksi aikaa miettimään Kaisa Rautaheimon muistisairaan vanhuksen lasittunutta silmää (vähäeleinen tarinankerronta, yhteiskunnallinen piiloviesti). Myös finaaliin päässeillä Meeri Koutaniemellä ja Maija Tammella on vaikuttavia kuvia.

Hujasen taitavuudesta täytyy kertoa omakohtainen anekdootti. Muutama vuosi sitten työllistin häntä vuosikertomuksen kuvaajana. Hän sai tehtäväkseen kuvata henkilökuntaa, myös minua, jolloin epäonnistumisen riski on suuri. Näin oli käymässä nytkin, kun istuimme vastakkain konttoripöydän äärellä. Arvelin, että tekeillä on tyypillinen pönötyskuva. Olin ottanut rekvisiitaksi lukulaitteen. Sitähän on tapana sormeilla kliseisissä konttorityöläiskuvissa.