Vielä kameraan tuijottamisesta vaalitentissä - Marco de Wit rikkoi neljännen seinän
Eilisestä kirjoituksestani, joka koski Ylen pienpuoluetentissä tapahtunutta kameraan tuijottamista, poiki Facebookissa sen verran korkealaatuista journalistista ja näyttämötaiteellista keskustelua, että se ansaitsee laajempaa julkisuutta.
Kansanedustajaehdokas Marco de Wit puhutteli lähetyksessä Suomen kansaa katsomalla suoraan kameraan, eikä keskustelua vetänyt toimittaja Jari Niemelä puuttunut asiaan. Todettakoon tässä erikseen, että Niemelä veti keskustelua erinomaisesti ja keräsi paljon ihailua muun muassa Twitter-kommenteissa.
Kirjoitin kameraan katsomisen olevan keskustelun vetäjän yksinoikeus, ja perustelin tätä tv-journalismin perinteillä. Emme ole tottuneet siihen, että haastateltava katsoo kameraan, ja tavasta poikkeaminen tuntuu oudolta, hupsulta ja joskus uhkaavaltakin.
Kysymys katseen suunnasta on kiinnostava, koska tämä kaikki perustuu kirjoittamattomiin sääntöihin – ja mitä siitäkin tulisi, jos kaikki haastateltavat alkaisivat puhua suoraan kameralle?
Pitkän uran toimittajana tehnyt Satu Saaristo kuitenkin muistutti Facebook-keskustelussa, että vielä 1960-luvulla opetettiin toisin, kun käytiin ensimmäisiä poliittisia tv-vaaleja.
”Vuosi oli 1966. Nimenomaan korostettiin, että pitäisi katsoa kameraan”, Saaristo sanoi.
Keskustelijat muistelivat ainakin Harri Holkerin ja Timo T.A. Mikkosen katsoneen välillä suoraan kameraan. Mikkosen piti tietysti juontajana ollessaan katsoa kameraan, mutta hän käytti sitä tehokeinona myös ollessaan jonkun toisen haastateltavana. Näin hän ikään kuin antoi ymmärtää olevansa isäntänä toisen ohjelmassa – tai miten kukakin haluaa viestin ymmärtää.
Tv-ilmaisu muuttuu vuosikymmenten kuluessa, ja muutosta tuo muun muassa henkilökohtaisempi verkkoilmaisu, jota Marco de Witkin harrastaa omissa striimivideoissaan. CNN:n ja muiden kansainvälisten kanavien haastateltavat puhuttelevat katsojaa suoraan ihan luonnollisesti melkein kaikissa lähetyksissä, huomautti Ylen uutisten toimittaja Tuomo Björksten.
Ylen vaalitentissä ollaan kuitenkin vielä sen verran paljon perinteisessä ilmaisussa kiinni, että suora tuijotus voi hämmentää. Ylen journalististen standardien ja etiikan päällikkö Timo Huovinen kirjoitti kameroihin reagoimisen olevan osa journalistista kokonaisuutta, jonka tavat ovat kansallisesti muotoutuneet Suomeenkin vuosikymmenten aikana.
”Siihen ei ole normaalisti kuulunut haastateltavan katsominen kameraan. Se on siis ollut poikkeus normaalista”, Huovinen sanoi ja totesi lopullisen päätösvallan olevan katsojalla, joka muodostaa päässään kokonaiskuvan ehdokkaan käytöksestä.
Muun muassa Ylelle työskentelevä tv-ohjaaja Lauri Ylitalo taustoitti tv-katseen perinnettä teatteri-ilmaisun konventioilla.
”Kyseessä on teatterista televisioon ja elokuvaan periytynyt ’neljäs seinä’ ja sen rikkominen”, Ylitalo kirjoitti.
Hänen mukaansa teatterilavan sivu- ja takaseiniä täydentää lavan ja yleisön väliin jäävä aineeton neljäs seinä. Katsoja tarkkailee sen läpi näyttelijöitä, jotka elävät seinien ympäröimässä näytelmän maailmassa. Ylitalon mukaan tämä luo illuusion aidosti yksityisistä ja intiimeistä tilanteista, joita emme elämässä muuten voi tarkkailla.
”Kameran tullessa mukaan perusajatus – jota voi ja on syytä rikkoa – on se, että mitä lähempänä esiintyjän silmälinjaa kamera sijaisee, sitä henkilökohtaisemmaksi katsojan ja esiintyjän suhde muuttuu. Ratkaisevia ovat viimeiset sentit, jolloin lopulta päädytään suoraan katseeseen kohti kameraa ja rikotaan neljäs seinä.”
Televisiossa tämä etuoikeus on varattu juontajalle, joka toimii katsojan linkkinä näytelmään.
”Toisiinsahan vieraat ja juontajat reagoivat keskusteluohjelmissa, eivät katsojaan. Välissä on konkreettinen neljäs seinä, televisioruutu. Lopulta tv-työssä on mahdollista luottaa ainoastaan esiintyjien haluun näytellä taustalla olevan teatteritradition ehdoin.”
Kommenttia lähetti inboksiini myös joku Riitta – oletan, että se liittyy blogikirjoitukseeni kameraan tuijottamisesta.
”Pienet on sinullakin murheet… etsi itsellesi sisältöä elämään”, Riitta kannusti.
Kiitos, Riitta. Samaa mieltä.
Seuraavaksi jotain ihan muuta!