Väkivaltakuvat ovat kuvakilpailuissa yliarvostettuja

Kävin eilen katsomassa World Press Photo -kilpailun valokuvanäyttelyn Helsingin Sanomatalossa. Helsingin Sanomat kirjoitti arvostetusta kuvajournalismin kilpailusta keskiviikkona.

Palkitut kuvat ovat todella pysäyttäviä ja tunteita herättäviä. Suosittelen kiinnostavaan näyttelyyn tutustumista (kuvat esillä 10. syyskuuta 2014 asti), mutta ihan perheen pienimmille tai herkästi järkyttyville se ei sovi. Monet kuvista esittävät niin raakaa todellisuutta, että eettisiin periaatteisiin sitoutuneet tiedotusvälineet varjelevat yleisöään niiden näkemiseltä uutisoinnin yhteydessä. Me näemme median välityksellä siistityn todellisuuden. Voi tietysti kysyä, onko se silloin todellisuutta ollenkaan.

Näyttelyyn menijältä edellytetään korkeampaa toleranssia, joten hänelle voidaan näyttää parimetriseksi suurennettuja lähikuvia ammutuista, räjäytetyistä, hirtetyistä ja ruhjoutuneista ihmisistä, verisenä mössönä makaavasta lapsesta, kivusta, kauhusta, kuolemanpelosta ja muista lohduttomista näyistä, jotka muuttuvat kuvataiteen estetiikaksi, kun uutiskuva painetaan isolle kankaalle ja ripustetaan raameihin.

Pidän väkivallan saamaa painoarvoa arvostetuimmissa valokuvakilpailuissa jokseenkin vastenmielisenä ilmiönä. Kuoleman ja uhrien esittäminen voi olla toisinaan perusteltua journalismissa, jos sokkiefektillä uskotaan saatavan jotain hyvää muutosta aikaan maailmassa. Mutta se, että siitä tehdään tällaista sirkushuvia, on minusta pelkästään puistattavaa.

Onhan siellä onneksi esillä muunkinlaista sanomaa välittäviä kuvia. Kontrasti huolettomasti leikkivien eurooppalaislasten ja sodan uhrien välillä on huikea. Omat suosikkini ovat uusiseelantilaisen Robin Hammondin kuva Somalian Mogadishusta, jossa mielenterveyspotilaita hoidetaan huutamalla Koraanin säkeitä megafonilla korvaan, ja tietysti koko kilpailun voittajakuva – se on aivan fantastinen! Ilahduin siitä, että voittajakuva ei ollut tällä kertaa turruttavaa sotapornoa.