Twiittaava poliitikko ei kaipaa toimittajaa
Minua kohtasi sellainen onni, että pääsin Alexander Stubbin ja Tuomas Enbusken sopivasti eurovaalien edellä julkaisemaan Twitterkirjaan. Tähän fanfaareja ja rummunpäristystä.
Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Stubb kyseli taannoin Twitterissä ihmisiltä, miksi he ovat siellä. 140 vastausta päätyi valmiiseen kirjaan. Vastaukseni kuului sanantarkasti näin: ”Olen vitterissä saadakseni rahaa ja vaikutusvaltaa”.
Että sillä lailla.
Stubb ja Enbuske itse kertovat twiittaavansa ammattinsa takia mutta myös huvikseen. Twiittaamisesta he eivät saa palkkaa, mutta toki sosiaalisen median näkyvyys tukee heidän julkisia ammattejaan. Kumpikin on seuraajamäärässä mitaten suomalaisten twiittaajien TOP 10:ssä, Stubb on poliitikkojen ykkönen ja Enbuske ainoa toimittaja koko kymmenikössä. Stubbilla on nyt 111 000 seuraajaa ja Enbuskella 68 000. Vertailun vuoksi todettakoon, että Helsingin Sanomilla on seuraajia 31 000 ja Yleisradiolla 22 000.
Olen aiemmin heittänyt epäilyksen varjon Stubbin ja Enbusken munapäisten seuraajien päälle. Nyt herrat toteavatkin kirjassaan, ettei seuraajien lukumäärään kannata suhtautua aivan kuten ääniin valtiollisissa vaaleissa. ”Seuraajien todellista lukumäärää ei voi aivan tarkkaan todentaa. Tämä johtuu siitä, että seuraajissa on myös paljon niin kutsuttuja botteja eli haamuprofiileita”, parivaljakko kirjoittaa.
Jos halutaan mitata poliitikon viestinnän onnistumista sosiaalisessa mediassa, kiinnitän itse seuraajamääriä enemmän huomiota siihen, miten paljon poliitikon kirjoituksia jaetaan ja tykätään. Toinen tärkeä asia on mielestäni se, osallistuuko poliitikko itse keskusteluun vai käyttääkö kanavaa pelkkään tuputtamiseen. Se on aika puuduttavaa.
Yksipuoliset itsensämarkkinoijat tunnistaa yleensä Twitter-profiilissa näkyvästä seurattujen määrästä. Mitä vähemmän twiittaajalla on omia seurattavia kohteita, sitä pienempää on hänen kiinnostuksensa muiden kuunteluun. Näin minä sen asian tulkitsen.
Stubb kertoo olevansa läsnä kuudessa sosiaalisen median välineessä: Twitterin lisäksi Instagramissa, Facebookissa, blogissa, kiinalaisessa Weibossa ja Google+-palvelussa. Kirjassa kehutaan, että kuka tahansa voi saada Suomen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriltä vastauksen Twitterissä muutamassa sekunnissa. Testasin Stubbin reaktionopeutta kysymällä häneltä julkisesti, mitä hän tekee Weibossa, tuossa kiinalaisten ”Twitterissä”.
”Weibossa lähinnä Suomi-promoa erilaisessa foorumissa. En ole siellä tarpeeksi aktiivinen”, Stubb vastasi.
Stubbin vasteaika oli 40 minuuttia. Tärkeintä oli, että vastaus ylipäätään tuli ja teki kysyjän tyytyväiseksi. Vastaamattomuus olisi ylimielinen signaali, johtuipa se mistä hyvänsä.
Stubb pitää lehdistötiedotteita ”poliittisen viestinnän vuodeosastokamana”. Ministeri perustelee kirjassa, miksi poliitikon kannattaa viestiä Twitterissä. Se on väline kampanjointiin, perinteiseen viestintään, suoraan kommunikointiin ja informaation hakuun. Se pakottaa poliitikon tiivistämään viestinsä ja kirjoittamaan lukijaa houkuttelevasti. Samalla syrjäytetään kiusallinen välikappale, johdattelevia kysymyksiä esittävä toimittaja, joka tosin repii uutisensa poliitikon twiiteistäkin.
Se riski suorassa julkisessa viestinnässä on, että poliitikon sensuroimattomat ajatukset, jotka toisilla ovat räävitöntä ja kieliopitonta tajunnanvirtaa, paljastavat myös ihmisen pimeät puolet ja päänsisäiset ongelmat. Tämä puoli jää kirjassa vähemmälle huomiolle – ehkä siksi, että tekijät haluavat nähdä Twitterin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana.