Toimittajat ja haastateltavat antoivat pelolle vallan - TS:n ja IL:n ratkaisut ihmetyttävät
Kaksi terrorismiin liittyvää lehtijuttua on herättänyt viime päivinä yleistä kummastelua, ja kun järkeviä selityksiä ei ole saatu, jatkan ällistelyä täällä blogissa.
Turun Sanomat haastatteli ”maahanmuuttoon ja kotoutumiseen vuosikymmeniä perehtynyttä tutkijaa”, joka oli huolissaan Marokosta turvapaikanhakijoiksi tulevista nuorukaisista. Uutinen oli otsikoitu: ”Suoraa puhetta terrorismista – tutkija palauttaisi Marokkoon”. Kärkevästi kantaa ottanut tohtori ei kuitenkaan esiintynyt uutisessa omalla nimellään. Lehti perusteli anonyymiyttä asian herkkyydellä, jonka vuoksi tutkija halusi salata sekä henkilöllisyytensä että kansallisuutensa.
Jostain syystä myös uutisen kirjoittajan henkilöllisyys salattiin ja esitettiin muodossa ”Työryhmä”. Tätä ei perusteltu lukijoille uutisessa mitenkään. Työryhmät kirjoittavat lehtiin yleensä silloin, kun kirjoittavaan toimittajaan tai toimittajiin kohdistuu ulkoapäin potentiaalinen, fyysinen uhka. Tyypillinen tilanne on moottoripyöräjengien rikoksista kirjoittaminen.
Toisessa jutussa, Iltalehden toimittajan Mika Koskisen kirjoituksessa, kerrottiin maasta poistamiseen liittyvien asioiden parissa työskentelevän poliisin haastattelusta. Tämäkin haastateltava tykitti ”suoraa puhetta” anonymiteetin suojissa. Kerrontatapaan tuli erikoinen kierre, sillä uutinen oli otsikoitu näkökulmakirjoitukseksi. Näkökulmakirjoitus tarkoittaa toimittajan mielipidekirjoitusta eli kolumnia.
Alun perin Koskinen oli sopinut poliisijohdon kanssa haastattelusta, joka kuitenkin vesittyi, kun haastateltu poliisi ryhtyi tarkistusvaiheessa vetämään sanojaan takaisin.
”Nyt varmaan ihmettelette, miksi kyseinen poliisi ei esiinny tässä jutussa nimellään. Kun Iltalehti lähetti jutun tarkistettavaksi, haastateltu poliisi halusi vetää valtaosan sanomisistaan takaisin tai silotella sanomisiaan. Hän perusteli asiaa mm. sillä, ettei halua syyllistää eikä leimata. Tilalle hän tarjosi virkakielellä kirjoitettua tekstiä. Sitä ei tässä kannata toistaa. Koska juttu olisi mennyt aivan uusiin puihin, sitä ei haluttu julkaista”, Koskinen perusteli lukijoilleen.
Iltalehti kuitenkin päätti, että poliisin kertomat esimerkit viranomaisista ja kirkosta vaikeuttamassa poliisin toimintaa olivat sen verran merkittävä uutinen, että asia piti saada kansalaisten tietoon.
”Veronmaksajathan koko lystin kustantavat. He maksavat myös poliisien palkat. Siksi päätimme, että julkaisemme jutun näkökulmaformaatilla paljastamatta lähdettä”, Koskinen kirjoitti.
Haastateltavan pelästyminen omista kommenteistaan on hyvin yleinen reaktio, ja siksi moni haluaisi kirjoittaa toimittajan tekemän jutun uusiksi tai joskus jopa perua haastattelun jälkikäteen kokonaan. Normaali käytäntö on, että haastateltava voi korjata selkeät faktavirheet, mutta sanojen silottelu ei onnistu eikä haastattelua voi peruakaan kuin ihan poikkeustapauksissa erityisen hyvin syin.
Iltalehti päätyi tähän kummalliseen ratkaisuun, enkä totta puhuen ihan ymmärrä, miksi. Oliko kyseessä niin merkittävässä avainasemassa oleva virkamies, ettei häntä haluttu suututtaa? Vai oliko tilanne jotenkin muuttunut haastattelun antamisen jälkeen, jolloin oli perusteltua taipua journalistisesti huonolta näyttävään kompromissiin?
Turun Sanomien ja Iltalehden juttuja yhdistää paitsi terrorismiteema, myös ”suora puhe” anonymiteetin suojista. Molemmissa nimettömät haastateltavat esittävät kovia väitteitä ja mielipiteitä.
Turun Sanomissa tutkija muun muassa korostaa, ”ettei halua leimata kaikkia marokkolaisia, mutta osa kansallisesta perinteestä altistaa riskeille”. Hänestä imaamina toimimisesta tulisi tehdä Suomessa luvanvaraista, ja hänen mielestään Turun puukkoiskun tehneen miehen saama kielteinen turvapaikkapäätös oli oikea.
Suoraa puhetta todellakin, mutta minkälaiseen asiantuntemukseen se perustuu vai onko kyse mielipiteestä? Jos tutkija puhuu omasta tutkimusalastaan, on nimettömyys vähintäänkin kummallista ja syö paitsi hänen omaansa myös lehden uskottavuutta.
Turun Sanomien päätoimittaja Riitta Monto vastasi palautteisiin Twitterissä ja totesi ratkaisun haastateltavan nimettömyydestä olleen poikkeuksellinen. Siihen päädyttiin hänen mukaansa haastateltavan suojaamiseksi.
Monton mukaan myös työryhmän nimettömyys liittyi haastateltavan suojaamiseen. Toimittaja Aurora Rämö ihmettelikin, miten haastateltava vaarantuisi siitä, jos toimittajan nimi kerrottaisiin. Hyvä kysymys, johon ei saatu vastausta. Kenties vastaaminen vaarantaisi haastateltavan.
Iltalehden on/off-haastateltava puolestaan esittää kovia väitteitä siitä, miten sosiaaliviranomaiset vaikeuttavat poliisin työtä. Hänen mukaansa ”eräässäkin tapauksessa laittomasti maassa olevalle oli kuulemma maksettu asunto yhteiskunnan varoista parin vuoden ajan”. Paino sanalla kuulemma – liekö näitä urbaanilegendoja, jotka kansan suussa kiertävät?
Sitä ei voi tuon tekstin perusteella tietää, eikä voi kysyä tarkennuksia, kun ei tiedä, keneltä kysyisi.
Poliisihaastateltava esitti kirjoituksessa kritiikkiä sosiaaliviranomaisten lisäksi muun muassa kirkkoa ja erilaisia järjestöjä kohtaan, joiden hän sanoi piilottelevan maasta poistettavia henkilöitä.
Olen samaa mieltä Iltalehden kanssa siitä, että jos korkeasta poliisijohdosta esitetään näin painavia syytöksiä poliisin toiminnan hankaloittamisesta, onhan ne tuotava julki. Mutta myös näkökulmakirjoituksessa esitettyjen faktojen on pidettävä paikkansa aivan kuten uutisessakin. Ja jos esitetään voimakasta kritiikkiä, olisi hyvä kuulla myös kritiikin kohdetta.
Kysyin Iltalehdeltä, oliko poliisin väitteiden todenpitävyyttä tarkistettu tai kritiikin kohteilta kysytty kommenttia. Lisäksi pyysin vielä selventämään perusteita, joilla Iltalehti suostui olemaan julkaisematta poliisin alkuperäistä haastattelua. Lehdellähän olisi ollut oikeus julkaista haastattelussa annetut alkuperäiset kommentit normaalina uutisena ilman mitään näkökulmavirityksiä ja nimensuojaa. Halusin tietää, miksi virkansa puolesta kommentoivalle poliisihaastateltavalle suotiin anonyymiys.
Päätoimittajan vastaus ja perustelut olivat lyhykäisyydessään seuraavat:
”Kävimme tosiaan keskustelun poikkeuksellisesta ratkaisusta etukäteen. Tärkeintä oli saada erittäin ajankohtainen asia julkisuuteen. Siksi toimimme näin”, Iltalehden päätoimittaja Petri Hakala vastasi viestiini ja toivotti työn iloa.
Kiitos – työn iloa ja hyvää päivää kirvesvartta sinne Iltalehteenkin!
Siispä lopuksi hieman suoraa puhetta mediasta.
Nimettömyys on siitä näppärä keino, että sen turvin tuodaan mediassa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, jos pelätään esimerkiksi oman organisaation reaktioita tai potkujen saamista. Silloin anonymiteetti voi olla perusteltua.
Kun sananvapauttaan käyttävät tutkijat pelkäävät joutuvansa viha- ja lokakampanjoiden kohteeksi, se on yhteiskunnallinen ongelma. Yliopistossa verorahoista palkkansa saavan tutkijan anonymiteetti mediahaastattelussa ei yksinkertaisesti toimi. Valitettavasti tiedän päteviä tutkijoita, jotka eivät tästä syystä anna tästä nimenomaisesta aihepiiristä medialausuntoja ollenkaan. Aika huonosti anonyymiys sopii poliisinkaan toimintaan tällaisissa kysymyksissä.
Yhteiskunnallinen keskustelu menee surrealistiseksi, jos sekä haastateltavat että haastattelijat alkavat tuoda epäkohtia esiin nimettöminä. Se ei ole uskottavaa, eikä se rakenna luottamusta itseään laadukkaana pitävän median toimintaa kohtaan. Yleisö ei voi varmistua tietojen paikkansapitävyydestä eikä voi arvioida henkilöiden tietämyksen tasoa tai tarkoitusperiä. Meiltä katoaa taju siitä, millaiset toimijat vaikuttavat yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Jos anonymiteettiä käytetään vastustajien tai ei-toivottujen henkilöiden panetteluun, se on halpamaista. Jos anonymiteetti suodaan kevyin perustein kenelle tahansa, joka sitä hoksaa pyytää, on median syytä ryhdistäytyä ja tarkistaa käytäntöjään.
Ja hei – jos sopii, esiintyisin tällä kertaa nimimerkillä ”Kari Haakana”.