Suomen palkituin toimittaja jakaa risuja ja ruusuja – yksi päätoimittaja ”vaiensi lehden äänen”

Bonnierin Suuri journalistipalkinto, tutkivan journalismin Lumilapio-palkinto, Sanomalehtien liiton Vuoden paras juttu -palkinto, Valtion tiedonjulkistamispalkinto, Aamulehden Sulka hattuun -palkinto… Aamulehdestä eläköitynyt toimittaja Matti Kuusela (s. 1956) on pokannut niin monta alan arvostetuinta palkintoa, että ne hädin tuskin mahtuvat hänen muistelmiensa takaliepeeseen.

Tuore Journalisti – toisenlainen toimittaja -teos (Warelia) on tilinpäätös Kuuselan yli 40 vuoden toimittajanurasta, minä aikana hän työskenteli vakituisena toimittajana Aamulehdessä vuodet 1983-2019. Kuusela on harvinainen yhdistelmä urheilu- ja kulttuuritoimittajaa.

Koska olin itse Aamulehden opissa vuosina 1997-2000, tartuin kirjaan hanakasti nähdäkseni, ketkä kaikki siellä haukutaan, kuten muistelmissa on tapana. Löysin myös oman nimeni kohdasta, jossa muistelijaa kaihertaa Julkisen sanan neuvoston hänen jutustaan antama langettava päätös.

Muita kuin media-alan ihmisiä sen sijaan saattaa kiinnostaa, mikä Kuuselasta teki niin erityislaatuisen, että yhden miehen reissureppuun piti kaataa kaikki mahdolliset journalistipalkinnot.

Aloittelevana toimittajana katsoin hiljaista ja pitkää työkaveriani ylöspäin. Monien muiden tavoin ihailin hänen proosallista ilmaisutapaansa ja tietynlaista anarkistisuuttaan kirjoittajana.

Kuusela oli jo tuolloin kohonnut Aamulehden toimituksessa journalismin puolijumalan asemaan. Hän määritteli itse aiheensa, sai jutuilleen lehdessä niin paljon tilaa kuin tarvitsi ja pomot suitsuttivat hänen työtään. Viikkokausia kestäneet juttumatkat maailmalla valokuvaaja Raine Lehtorannan kanssa eivät olisi enää tätä päivää, mutta tuolloin Aamulehti olikin vielä melkoinen rahasampo.

Muistelmista saa hyvän käsityksen Kuuselan tyylistä, sillä hän on kirjoittanut kirjan samassa tyylilajissa kuin lehtijuttunsakin. Lisäksi hän on kirjassa julkaissut joitakin tärkeimpiä lehtijuttujaan uudelleen.

Tunnuspiirre Kuuselan jutuissa on minä-kertojaan perustuva gonzo-tyyli, joka ei kuitenkaan piehtaroi kertojan omassa erinomaisuudessa. Minä-kertoja antaa kirjoittajalle mahdollisuuden hyödyntää omia havaintojaan ja tunteitaan, ja sen Kuusela totta vie osaa.

Kuuselasta tekee erilaisen toimittajan hänen poikkeuksellinen herkkyytensä, lempeytensä ja pasifisminsa. Esimerkiksi kuvaus hänen koiransa Armin viimeisestä päivästä on niin riipaiseva, että se saa karskinkin lukijan nieleskelemään.

Kuuselan reportaasi- ja featurejutuissa vilisee runoja ja proosaa yllättävissä paikoissa, mikä pakottaa lukijankin herkistymään. Mutta jos viisveisaa korkeakirjallisuudesta, tunnetta ei välttämättä tavoita ja toistuva maneeri voi pian alkaa ärsyttää ja kyllästyttää.

Kuusela kertookin toimittajakollegansa todenneen hyväntahtoisesti, että ”Kuuselan jutut ovat aina samanlaisia. Ensin niissä matkustetaan jonnekin, sitten on joku runonpätkä ennen kuin mennään oluelle ja muistellaan Nokiaa.”

Jos kirjoittaja pystyy naurattamaan, itkettämään, yllättämään ja ärsyttämään lukijoitaan, hänellä on hallussaan sellainen tunneskaala, jota suurimmalla osalla ammattikunnasta ei ole. Omaperäinen kirjoittaja erottuu massasta.

Kuusela oli myös valtavan onnekas, sillä hän sai työskennellä huippulahjakkaan valokuvaajan Raine Lehtorannan työparina monilla juttukeikoilla Nokialta Timbuktuun. Lehtorannan nerokkaat kuvat eivät olleet pelkästään piste i:n päälle vaikuttavissa matkareportaaseissa vaan olennainen osa tarinankerronnan kokonaisuutta.

Kirjassa häiritsee eniten nimien luetteleminen. Se ei ole julkkiksiin keskittyvää name droppingia, vaan Kuusela pudottelee esimerkiksi vanhojen pelikavereidensa nimiä, luettelee kaikki haastattelemansa runoilijat (37 henkilöä) ja listaa Aamulehden Valo-liitteen tekijät ja avustajat. Onko kirja tehty kiitokseksi kavereille vai luettavaksi suurelle yleisölle?

Vaan eipä ole journalismin puolijumalakaan koskematon.

Kuusela hämmästelee, miksi Aamulehden toimitus ”sensuroi” yhdestä hänen jutustaan pois kohdan, jossa hän muisteli lehden kulttuuritoimituksen nauttimia kuohuviinejä ja luetteli paikalla olleiden toimittajien nimet. Kuusela otaksuu poiston syyksi, ettei Aamulehden tuolloinen johto halunnut muistuttaa lukijoille, että ”se likvidoi päättäväisesti Suomen parhaan kulttuuriosaston muutamassa vuodessa.”

Teosta Aamulehdessä arvioinut toimittaja Ilari Leppäniemi vastasi kirjailijalle, ettei muistoa leikattu johdon käskystä vaan normaalin editoinnin vuoksi. Syynä oli se, että ”toimittajien sisäpiirijutut eivät aina palvele lukijaa edes Kuuselan kirjoittamina”.

Kriittisempi ote olisi ollut paikallaan myös muistelmien editoinnissa.

Kuusela jakaa muistelmissaan kunniaa ja tunnustusta muun muassa läheisille työkavereilleen – latojia, taittajia ja sivunvalmistajia unohtamatta.

Aamulehden päätoimittajista hyväksynnän saavat ”humaani ja sivistynyt” Raimo Seppälä, ”journalistisesti ajatellut” Hannu Olkinuora, koripallokamu Jorma Pokkinen, Kuuselan journalistista lentoa siivittänyt Matti Apunen ja kulttuuriosastoa ”päättäväisesti tukenut” Jouko Jokinen. Uuteen päätoimittajaan Sanna Keskiseen Kuusela suhtautuu toiveikkaasti, sillä Keskinen on opiskellut kirjallisuutta ja käy teatterissa.

Sen sijaan kovin lämpimiä ajatuksia Kuuselalta ei heru häntä kommunistiksi epäilleelle ja ulos savustaneelle professori-päätoimittaja Pertti Pesoselle (päätoimittajana 1979-1990) eikä nuorempaan polveen kuuluneelle Jussi Tuulensuulle (2015-2023). Kuuselan mukaan Tuulensuun synti oli kokoomuksen ja elinkeinoelämän myötäily.

”Aamulehti oli Tuulensuun kauden lopussa keväällä 2023 oikeistolaisempi kuin aikoinaan kokoomuksen äänenkannattajana”, Kuusela kirjoittaa.

Katalin temppu oli kuitenkin lehden kulttuuriosaston alasajo.

”Lehden oma ääni vaiennettiin lopettamalla Aamulehden kriitikoiden elokuva-arviot ja korvaamalla ne Helsingin Sanomien kritiikeillä. Näyttelyarviot lakkautettiin, tietokirjallisuuden kritiikit lopetettiin ja kaunokirjallisuuden arviot vähennettiin murto-osaan aikaisemmasta [–] Suomalaisen journalismin historiassa Aamulehden kulttuuriosaston lopettaminen on kautta aikojen yksi surullisimmista esityksistä.”

Kuusela väittää Tuulensuun estäneen hänen Attendon hoivakotia kohtaan kriittisen kolumninsa julkaisun painetussa lehdessä. Verkossa kolumni kuitenkin julkaistiin. Syynä olisi ollut se, että Attendon yhteiskuntasuhteiden johtaja oli Tuulensuun kurssikaveri, joka oli toivonut, että juttua ei julkaistaisi. Tuulensuu on kirjan julkaisun jälkeen kiistänyt ulkopuolisen painostuksen ja kaveruussuhteen.

Toisaalta Kuusela myöntää itse laatineensa Kiira Korven Hesarissa haukutusta runokirjasta myönteisen arvion osittain vastineeksi helsinkiläiselle ylimielisyydelle ja osittain siksi, että Korven äiti oli Kuuselan kurssikaveri opettajaopinnoissa Hämeenlinnassa.

Monenlaista kuonaa tai kaunaa on tarttunut muistelijan hampaankoloon vuosien varrella, mutta tekstin yleisvire jää onneksi positiivisen puolelle.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset palkittujen juttujen syntymisestä ja reportaasimatkoilla tapahtuneista sattumuksista. Suomalaisen urheilun dopingin käyttöä koskeva osuus kirjassa poiki myös uutisen Ilta-Sanomiin.

Osuva on Kuuselan analyysi Aamulehden kulttuuritoimituksen raunioittamisen laajemmista vaikutuksista kuin vain kulttuurijournalismiin:

”Samalla katoavat hyvät kirjoittajat, suomen kieli köyhtyy ja nääntyy ja teksti muuttuu kuivaksi asiaproosaksi, ’pysäyttäväksi’ sosiaalipornoksi tai lapselliseksi lässytykseksi. Juuri nyt omaperäinen ja pitkä kirjoittaminen olisi ehdottomasti paras konsti pitää lukijat kiinni sanomalehdessä.”