Selkärangattomat paskiaiset vs. eettisesti puhdasoppiset
Miltä kuulostaisi television draamasarja printtimediasta digitaalisen murroksen kourissa?
Ei välttämättä menisi synopsiksena läpi Ylessä, mutta nostan hattua sille, joka sai tämän idean tuotantoon BBC:llä. Sarjasta tuli lopulta varsin hyvä.
Katselin BBC:n minisarjaa Press – Vallan vahtikoirat kesällä Ylen Areenasta. Sarja kertoo kahden sanomalehden kireästä kilpailusta median murroksen keskellä.
Median murroksesta onkin saatu aikaan yllättävän kiinnostavaa tv-draamaa. Sarjan vetovoima perustuu epäeettisen sensaatiolehden ja eettisen laatulehden väliseen kaksintaisteluun sekä toimittajien jatkuvaan moraaliseen Jaakobin painiin itsensä kanssa.
The Postin päätoimittaja Duncan Allen (Ben Chaplin) on paskiainen, jolta puuttuu moraalinen selkäranka. ”Törkyä pöytään”, Allen sanoo alaisilleen, ja törkyä todellakin piisaa joka päivälle.
Allen muun muassa määrää uuden toimittajansa tekemään death knockin eli koputtelemaan surutalon ovelle. Itsemurhan tehneen jalkapalloilijapojan vanhemmat kuulevat The Postin toimittajalta, että poika oli homo – ja lehti kertoo sen seuraavana päivänä etusivullaan.
Kilpailevan The Heraldin päätoimittajalla Amina Chaudurylla (Priyanga Burford) on kyllä moraalinen selkäranka, mutta häneltä puuttuu Allenin röyhkeys ja riskinottokyky, mikä näkyy lehden laskevina lukuina. Chaudury jahkailee tärkeiden päätösten tekemisen kanssa ja suitsii paljastusjuttujensa tekijöitä, jotta esimerkiksi lehdelle tärkeätä mainostajaa ei suututettaisi.
Sarja on ärsyttänyt joitakin brittijournalisteja. He ovat löytäneet fiktiosta esimerkkejä asioista, jotka eivät vastaa todellisuutta toimituksissa. Esimerkiksi yksikään brittitoimittaja ei syö sarjassa aamiaiseksi sipsejä, juuri kukaan ei kiroile, ja henkilökuntaa on ihan liikaa nykyiseen taloudelliseen tilanteeseen nähden. Nykyaikaan sijoitetun sarjan antama kuva sanomalehden tekemisestä on kaksikymmentä vuotta ajastaan jäljessä, moitti The Guardianin tv-kriitikko Sam Wollaston.
Itse kiinnitän toimitustyöstä kertovissa sarjoissa ja elokuvissa huomiota aina siihen, mikä on ollut tosielämässä liian tylsää poimittavaksi dramatisoituun versioon. Oikean sanomalehden toimittajan työajasta iso osa menee haastattelunauhojen purkamiseen ja juttujen kirjoittamiseen, mutta Vallan vahtikoirissa näppäimistön naputtelu on karsittu minimiin.
Toinen outo seikka sarjassa liittyy haastattelupaikkoihin. En tiedä brittitoimituksista, mutta Suomessa on harvinaisempaa, että juttujen kohteet ja haastateltavat tulisivat kuultaviksi toimitukseen – varsinkaan, jos juttu on kohteensa kannalta kielteinen.
Epärealistista sarjassa on sekin, että lehti kilpailee lähinnä vain toisen, täysin erilaisin toimituksellisten periaatteiden mukaan tehdyn lehden kanssa. Todellisuudessa median murros on tuonut valtavasti uusia kilpailijoita.
Oikeasti on jokseenkin yhdentekevää osoitella fiktion ja faktan eroja sarjassa, jonka tehtävä on viihdyttää.
Vallan vahtikoirat väistelee ansiokkaasti yleisimpiä toimittajasarjojen ja -elokuvien lehtimieskliseitä ja pohtii juuri niitä samoja eettisiä ja juridisia pulmia, joita myös suomalaiset toimittajat työssään kohtaavat. Senkin vuoksi sarja on vallan mainio.
The Heraldin painetun lehden laskevaan levikkiin päätoimittaja Burfordilla on muuten yllättävä lääke – mutta enpä nyt spoilaa paljastamalla sitä tässä.
Katsokaa itse! Sarja on vielä viikon ajan nähtävissä Yle Areenassa.