Raisa Räisäsen katoaminen ei jätä rauhaan - äänikirja tuo uutta tietoa tapauksesta
Sain yksityisviestin toimittaja Tuomas Rimpiläiseltä viime huhtikuussa: ”Moro, ei sulla sattuisi olemaan tallessa Raisa Räisäsen puhelinnumeroa?”
Vähän ihmetytti, että 21 vuotta 16-vuotiaan tamperelaisen lukiotytön katoamisen jälkeen minulta kysytään hänen puhelinnumeroaan. Mutta tälle on selitys.
Tiesin Rimpiläisen paitsi historioitsijaksi myös perinpohjaiseksi rikos- ja oikeustoimittajaksi, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä selvittäessään rikosjuttujen taustoja. Rimpiläinen oli kirjoittamassa Storytelille äänikirjaa Raisa Räisäsen katoamisesta. Äänikirja Kadonnut: Raisa Räisänen julkaistiin viime viikolla Rimpiläisen Motiivi murhaan -sarjassa.
Räisäsen tapausta käsitellään myös viime viikolla ilmestyneessä Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kirjassa Ei jälkeäkään (Into). Kirjaan haastateltu Raisa Räisäsen pikkusisko uskoo sisarensa joutuneen seksuaalirikoksen uhriksi. Pikkusisko elättelee enää toivoa ainoastaan siitä, että mahdollinen surmaaja tulisi uskoon ja tunnustaisi.
Tuomas Rimpiläinen sanoo pitävänsä Räisäsen tapauksen selviämistä epätodennäköisenä mutta ei mahdottomana.
Kirjoitin Raisa Räisäsen katoamisesta tuoreeltaan Aamulehteen lokakuussa 1999. Jatkoin tapauksen seuraamista myös siirryttyäni Ilta-Sanomien uutistoimitukseen keväällä 2000.
Tytön katoaminen jäi vaivaamaan mieltäni. Olen lukenut vuoden 1999 lokakuun jälkeen kaikki käsiini saamani Raisa-uutiset. Nykyisin suurimmassa osassa niistä toistetaan vanhoja, jo kerrottuja faktoja ja teorioita.
Kuten Rimpiläinen kertoo äänikirjassaan, Raisa Räisäsen mysteeri tuo lukijoita ja katsojia tiedotusvälineille, mutta uteliaisuuden tyydyttämistä merkittävämpää on se, että jokainen uutisoitu käänne tarinassa tuo myös nipun uusia vinkkejä poliisille. Se on hämmästyttävää vielä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.
Rimpiläisen äänikirja erottuu joukosta, sillä hänellä on kerrottavanaan uutta tietoa. Kirjoittaja tuo julki muun muassa oudon ”vainajien oikeusasiamiehen”, joka väitti hoitavansa myös Raisa Räisäsen asioita, ja poliisin yhden tutkintalinjan, jonka mukaan Räisänen olisi kuljetettu huumattuna Kangasalle, missä hänet olisi surmattu ja haudattu.
Välillä kirjoittaja tosin eksyy turhankin pitkälle sinänsä kiinnostaville sivupoluille, jotka eivät todennäköisesti liity Räisäsen katoamiseen mitenkään. Tästä yhtenä esimerkkinä kirjassa uutena tietona tuleva välikohtaus Raisan vuotta ennen katoamistaan järjestämissä kotibileissä, joissa tapahtui poliisitutkintaan johtanut pahoinpitely. Rimpiläinen korostaa, ettei tämä ulkopuolisten tappelunnujakka liity tytön katoamiseen mitenkään, mutta kaoottiset kotibileet syventävät mielikuvaa kiltistä koripallotytöstä.
Ansiokasta toimittajan ja tietokirjailijan työtä on se, että Rimpiläinen on selvittänyt tietopyynnöin poliisin käyttämiä pakkokeinoja, muun muassa Räisäsen katoamiseen ja mahdollisesti kiinnostaviin henkilöihin liittyvää telekuuntelua.
Äänikirjan jäntevästi etenevän kerronnan kruunaa Rimpiläisen analyyttinen ote laajan aineiston käsittelyssä.
Poliisin pakkokeinoja selvittääkseen Rimpiläinen kysyi minulta Raisa Räisäsen puhelinnumeroa.
Olin aiemmin kertonut Rimpiläiselle mieleeni jääneestä tapahtumasta pian Räisäsen katoamiseen jälkeen.
Tein lokakuussa 1999 Aamulehteen uutista Räisäsen katoamisesta, ja yritin tavoitella myös kateissa olevaa itseään hänen puhelinnumerostaan.
Muistikuvani on jo hämärtynyt, hälyttikö puhelin hetken aikaa vai kuuluiko linjalta heti napsahdus, kun kela alkoi pyöriä toisessa päässä. Puhelimesta alkoi kuulua vähän epäselvästi sumuinen musiikkikappale.
Hätkähdin, sillä hetken aikaa tuntui siltä kuin puhelimeen olisi vastattu keskellä kotibileitä, mutta sitten ymmärsin, että tämä oli puhelinvastaajan nauhoite. Oletettavasti Raisa oli tallentanut kappaleen itse puhelimensa vastaajaan. Tuohon aikaan oli tapana tehdä ”luovia” vastaajaviestejä.
Odotin kuulevani Raisan ”jätä viesti” -kehotuksen kappaleen päälle puhuttuna, mutta nauhalla ei ollut puhetta lainkaan.
Kuuntelin särisevää kertosäettä, jonka tunnistin Suurlähettiläät-yhtyeen hitiksi Pitääxsunaina.
”Pitääks sun aina olla niin helvetin hankala ja olen niin onneton, ei autossani ole edes nastoja talvella ja olen niin onneton sinun vuoksesi kai.”
Se, ettei toisesta päästä kuulunut lainkaan puhetta vaan ainoastaan tämä eteerisesti soiva laulu, sai aikaan kylmiä väreitä ja jätti pysyvän muistijäljen.
Raisan vastaajaan ei voinut jättää viestiä. Kuuntelin nauhan hiljaa loppuun ja suljin puhelimen.
En kirjoittanut asiasta juttuuni, mutta kerroin kuulemastani Rimpiläiselle parikymmentä vuotta myöhemmin.
Raisan puhelinnumeroa en ottanut talteen.