Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Pöllögate: Miten rengastajan rutiininäppäys muuttui ”lavastetuksi kohukuvaksi”?

Blogit Mediaansekaantuja 17.6.2018 17:22
Pasi Kivioja
Pasi Kivioja - avatar
Kirjoittaja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Viikon kuohuttavin mediapuheenaihe oli pöllögate, jossa osapuolina olivat pöllönpoikasta kuvannut rengastaja, luontojärjestöt, media ja aiheeseen tarttuneet poliittiset toimijat. Kenen vika oli, että pöllön kohtalosta levisi julkisuuteen virheellistä tietoa?

Kuvaaja lavasti koko tilanteen, päätteli Ilta-Sanomien oma ornitologi Tuomas Manninen. Median syytä, kirjoitti Suomen Kuvalehden Mikko Niemelä.

Minun tulkintani on, että Ylen ensimmäisenä julkaiseman uutisen faktat olivat pielessä, mikä vaikutti myöhemmän uutisoinnin suuntaan. Toimittajia voi syyttää löperyydestä faktojen tarkistamisessa. Vääränlaisia mielikuvia synnytti kuitenkin jo pöllön kuvanneen rengastajan Jukka Tannerin ensimmäinen Facebook-päivitys, josta tapahtumasarja lähti liikkeelle: ”Lehtopöllön pesämetsä oli siirretty pinoon tien varteen viimeviikolla…” Tanner kirjoitti ottamansa pöllökuvan oheen.

Lehtopöllön pesämetsä oli siirretty pinoon tien varteen viimeviikolla…?

Julkaissut Jukka Tanner 11. kesäkuuta 2018

Todellisuudessa koko metsää ei ollut hakattu eikä kyseisen pöllön pesäpuuta kaadettu, mutta on ymmärrettävää, että Tannerin päivityksestä voi saada päinvastaisen kuvan. On mahdollista, ettei Tanner ole itse väittänyt medialle tällaista vaan epätarkat ja virheelliset mielikuvat ovat syntyneet toimittajien päässä.

Syystä tai toisesta rengastaja ei kuitenkaan itse aktiivisesti oikaissut median virheellistä uutisointia, ennen kuin pöllön siirtelylle ilmaantui silminnäkijöitä, jotka kyseenalaistivat alkuperäisen tarinan. Paikalle osuneet sivulliset ovat kuitenkin voineet nähdä vain osan tapahtumista ja käsittää tilanteen väärin.

MINUA jäi askarruttamaan koko prosessissa se, miten rengastajan ottamasta kuvasta – jota ei voi pitää journalistisena kuvana eikä edes taiteellisena luontokuvana vaan rengastajan työn ammatillisena dokumentointina – tulee mediaan siirrettynä lavastettu kohukuva. Mitä siinä välissä tapahtui, että rutiininäppäyksestä tulikin moraalisesti kyseenalainen lavastus?

Tanner kertoi kuvaavansa aina rengastamansa linnut. Lintukuva on siis rengastuksen dokumentointia, jossa ei ole merkitystä kuvan miljööllä tai kuvauksen kohteen liikkeillä ennen ja jälkeen kuvaamisen. Kuva ei ole journalistinen todiste jostakin epäkohdasta.

Pöllökuvasta ei tule journalismia vielä siinäkään vaiheessa, kun rengastaja julkaisee sen Facebookissa ja kirjoittaa kuvan oheen jotakin. Yksityishenkilöt tekevät usein some-päivityksiä, jotka eivät noudata kaikkia Journalistin ohjeiden totuudenmukaisuus- ja tarkkuusvaatimuksia. Toimittajien tehtävä on tarkistaa some-materiaalin faktat ja käyttää julkaisuharkintaa.

Journalismiksi pöllökuva muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun uutismedia julkaisee sen sivuillaan ja väittää kuvan esittävän jotakin. Ylen jälkeen aiheesta uutisoineen Iltalehden kuvatekstissä ja jutussa puhutaan edelleen ”kodittomaksi jääneestä pöllönpoikasesta” ja ”pesäpuun menettämisestä”. Tarkistamalla olisi selvinnyt, että pesäpuu on yhä pystyssä ja pöllön pönttö on edelleen tässä puussa.

Uutisjournalismi edellyttää valokuvilta totuudenmukaisuutta. Jos asetelmat uutiskuvissa eivät ole autenttisia ja esitä maailmaa sellaisena kuin se on, journalistien reaktiot ovat kaikkeen kuvamanipulointiin voimakkaan torjuvia. Alan ikuisuuskeskusteluja on, paljonko kuvia on sopivaa tuunata Photoshopilla. Uutiskuvauksessa hyväksytään kevyt värin- ja kontrastinkorjaus, mutta ehdottoman kiellettyä on poistaa tai lisätä esineitä, asioita tai eläviä hahmoja kuviin.

Esimerkiksi free-kuvaaja Adnan Hajjin työt uutistoimisto Reutersille loppuivat vuonna 2006, kun paljastui, että hän oli lisännyt Libanonin pommituskuvaan toisen savupatsaan. Kuva ei antanut väärää mielikuvaa tapahtuneesta, mutta näytti käsiteltynä dramaattisemmalta. Kolme vuotta aiemmin Los Angeles Timesin sotakuvaaja Brian Walski sai lehdestä potkut, kun hän lisäsi Irakin sotaan liittyvään kuvaan sotilaan käden ja muutti kuvan henkilöiden ja sotilaan aseen asentoa.

Uutistilanteita ei ole myöskään sopivaa lavastaa, jos kuvaaja ei ole sattunut olemaan juuri oikealla hetkellä paikalla. Kuuluisa lavastus on esimerkiksi Iwo Jiman lipunnosto vuodelta 1945. Alkuperäinen lippu oli liian pieni eikä näkynyt vuoren huipulta alas meren rannalle, joten amerikkalaissotilaat pystyttivät toisen lipun, josta Joe Rosenthalin otos on peräisin.

Vaikka luontokuvaus on taiteellista ilmaisua eikä journalismia, silläkin puolella käydään jatkuvasti samantyyppistä keskustelua kuvien manipuloinnista. Kohua ovat herättäneet muun muassa luontokuvaaja Hannu Hautalan digitaalisesti parannellut telkänpoikaskuvat.

Kun Ilta-Sanomien toimittajalle selvisi, että pöllönpoikasta oli siirrelty varvikosta ja pöntöstään avohakkuun reunaan kannon päälle kuvattavaksi, tilanne muuttui journalismin kannalta lavastetuksi. Risujen seassa kyhjöttävä linnunpoikanen ei ole visuaalisesti yhtä kiinnostava ja tunteita herättävä kuin kannon päällä ypöyksin nököttävä orpo, mutta kantokuva ei vastannut todellista löytötilannetta eivätkä tarinan kaikki faktat pitäneet vettä.

Rengastajalle tämä kuvaustapa oli kuitenkin rutiinipuuhaa, jossa tuskin oli harhauttamistarkoitusta. Turha hänelle on lavastamisesta haistatella (vrt. pöllökuvan Facebook-kommentit), kun väärinkäsitysten ketjussa on monta tekijää. Se, että kuva sopi luonnonsuojelijoiden tarkoituksiin ja politiikan välineeksi, on tietysti ihan oma tarinansa.

Pöllösti toimiva journalismi ei näe metsää puilta. Pesäpuunkaatamiskohun varjoon taisi jäädä se seikka, että puiden kaataminen pesintäaikaan ja pesäpuiden ympäriltä on turhaa ekosysteemin häirintää, sillä hakkuut voisi tehdä myöhemminkin.