Oikaisuvaatimus menee herkästi tunteisiin - mutta miksi Yle oikaisi pienellä merkittävän Sipilä-asian?

Profiilikuva
Pasi Kivioja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Journalistisen virheen korjaus on periaatteessa yksinkertainen asia mutta käytännössä usein kaikkea muuta. Yleensä ongelma on siinä, ettei mitään virhettä myönnetä tapahtuneen, kuten kävi JSN:n ratkaisemassa Ylen ja Iltalehden sotahirvien tapauksessa.

Neljän JSN-vuoteni aikana näin monta kertaa, miten kommunikaatio virheestä valittavan lukijan ja palautetta saavan toimituksen välillä meni lukkoon. ”Ettekö te idiootit tämän vertaa tajua” -tyyppisiä herjoja on putki väärällään, eikä niissä aina edes kovin selvästi yksilöidä, mikä on oikaisua vaativa olennainen asiavirhe. Käytäntö on kuitenkin sellainen, että jos toimitus ei oikaise tietoonsa tullutta olennaista asiavirhettä, JSN joutuu antamaan langettavan päätöksen Journalistin ohjeiden 20. kohdan perusteella.

JO 20: Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. 

JSN tulkitsee, oliko kyse olennaisesta asiavirheestä vai jostain vähäpätöisemmästä erheestä, jota ei tarvitse oikaista. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että pienemmätkin virheet kannattaa oikaista silloin, kun yleisö niistä huomauttaa tai jos toimitus huomaa itse mokanneensa. Median uskottavuutta ei heikennä vaan päinvastoin vahvistaa se, että palautteeseen reagoidaan ja oikaisuja julkaistaan.

Vinkkinä oikaisua vaativille sanoisin, että lopputulos on parempi, jos pyyntö on asiallinen eikä alenna vastaanottajansa ihmisarvoa. Toisessa päässäkin on ihminen – usein juuri se isä tai äiti, jonka lapsi arvostelun kohteeksi joutunut juttu on. Menee siis herkästi tunteisiin, vaikka ammattilaisten pitäisi ottaa asiat asioina.