Mitä teet, kun huomaat jakaneesi valeuutisen?
Valeuutisen jakaminen puolivahingossa on oikeastaan aika inhimillistä – kaikillehan sitä joskus sattuu. Vaiko sittenkin lähinnä vain minulle?
Medialiiton tilaaman mielipidetutkimuksen mukaan nimittäin vain yhdeksän prosenttia suomalaisista tunnustaa jakaneensa verkossa uutisen, jonka on myöhemmin huomannut olevan valheellinen. Sen sijaan jopa 75 prosenttia luottaa omiin kykyihinsä valeuutisen tunnistamisessa. Erityisen paljon omiin kykyihinsä tässä(kin) asiassa luottavat nuoret miehet.
Olen muutaman kerran huomannut jälkeenpäin, että sosiaalisessa mediassa jakamani juttu ei ehkä kestäkään kriittistä tarkastelua. Joka kerta se nolottaa, ja vielä enemmän nolottaa, jos joku kollegoistani tai seuraajistani pääsee huomauttamaan asiasta. Minunhan pitäisi olla erehtymätön lähdekritiikin ammattilainen.
Tunnustan vajavaisuuteni – ja ihailen niitä 91:tä prosenttia suomalaisista, jotka eivät ikinä jaa valeuutisia.
Valeuutisen jakamisen puolustukseksi tulee helposti seliteltyä, ettei siinä hetkessä ollut aikaa googletella jutun tai kuvan taustoja, luotin jutun julkaisijaan ja niin edelleen. Usein tarina tai kuva on herkullinen, ja jos se vielä tukee omia ennakkokäsityksiä, koukku tulee helposti nielaistua sellaisenaan.
Terveen epäilevällä ihmisellä pitäisi hälytyskellojen päristä, jos jokin asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta tai ylipäätään liian täydelliseltä tarinalta. Ja silloin kun kellot soivat, on syytä tehdä pientä faktantarkistusta ennen kuin jakaa juttua eteenpäin.
Esimerkiksi eilen kelloni pärisivät, kun Facebook-kaverini jakoi hupaisan kuvan Donald Trumpista Aasian-kiertueella. Trumpin tuskallisen näköiset eleet ja ilmeet sekä kuvassa mielestäni suhteettoman pieneltä näyttänyt ylävartalo herättivät epäilykseni, onko kuva manipuloitu ja presidentin naama istutettu jonkun toisen kroppaan. Trumpista on liikkeellä myös paljon poliittisin tarkoitusperin tehtyjä kuvamanipulaatioita ja asiayhteydestään irrotettuja videonpätkiä, jotka menevät usein kritiikittä jakeluun.
Käytin viisi minuuttia ajastani käänteiseen kuvahakuun, ja kun se ei tuottanut tulosta, googlasin vielä kuvan alla näkyneillä metatiedoilla eli kuvaajan ja kuvatoimiston nimellä. Löytämieni tietojen perusteella varmistuin kuvan olevan peräisin kuvatoimistolta ja alkuperäinen sisällöltään. Katsoin voivani luottaa tähän riittävästi, joten jaoin kuvan vitsihuumorina eteenpäin.
Monesti olen jättänyt myös jakamatta, jos alkuperä vaikuttaa epäilyttävältä tai muuten epämääräiseltä.
Tietysti Medialiiton tilaaman mielipidetutkimuksen tuloksia sumentaa se, että valeuutinen on määrittelykysymys ja jokainen vastaaja ymmärtää käsitteen omalla tavallaan. Minulle valeuutinen on tietoista harhaanjohtamista, faktojen vääristelyä, kuvien manipulointia, sepitettyjä tarinoita, epätosien huhujen ja omien ennakkoluulojen levittämistä.
Journalistin ammatti-identiteetti ja toimittajia sitovat Journalistin ohjeet ohjaavat totuuteen pyrkimiseen (JO 8: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”). Myös Suomen lailla on sanansa sanottavana perättömien tietojen levittämisestä. Valheista kiinnijääminen johtaa jälkiseuraamuksiin.
Joidenkuiden mielestä vakiintuneet tiedotusvälineet, kuten Yleisradio ja Helsingin Sanomat, levittävät valeuutisia. Näin on erityisesti silloin, kun uutisten näkökulma ei edusta lukijan omaa maailmankatsomusta. Mielipidetutkimuksen hämmentävimmän tuloksen mukaan jopa puolet vastaajista arvioi kotimaisten sanoma- ja aikakauslehtien sekä television ja radion tuottavan jonkin verran tai paljon keksittyjä uutisia.
Kyllä – puolet uskoo tiedotusvälineiden tietoiseen valheiden tehtailuun. Sad!
Olen havainnollistanut toimittajien tekemien näkökulmavalintojen suhdetta todellisuuteen Faktana kiitos -kiertueen kouluvierailuilla seuraavalla esimerkillä:
Otan kuuntelijoistani kaksi valokuvaa.
Toinen on yleiskuva, jossa poseeraavat kaikki paikalla olevat.
Toinen kuva on lähikuva koululaisesta, joka torkkuu pulpettinsa päällä. Vähintään yksi tällainen uupunut tyyppi on paikalla joka kerta.
Koska yleiskuva on tylsä ja lähikuva kiinnostava, käytän jälkimmäistä kuvaa jutun yhteydessä lehdessä.
Kumpikin kuva on otettu todellisesta tilanteesta, mutta kumpi kuva on totuudenmukaisempi, jos muu yleisö yhtä lukuun ottamatta on kuitenkin kuunnellut puhettani kiinnostuneesti?
Samanlaisia valintoja ja rajauksia joutuu tekemään myös tekstiä kirjoittava toimittaja. Ei olisi tarkoituksenmukaista haastatella juttuun jokaista paikalla ollutta kuulijaa vaan poimia mukaan pari kiinnostavaa kommenttia. Nekin olisivat totta mutta edustaisivat vain osaa kokonaisuudesta. Toimittaja tekee siis valinnan, mistä näkökulmasta käsittelee aihettaan, mitä tietolähteitä käyttää, ketä haastattelee, ketä ei, ja valikoi vielä haastateltavien kommenteistakin vain osan juttuun mukaan.
Tätä kutsutaan journalismiksi. Ei se mitään tiedettä tai objektiivista totuutta ole vaan yksi subjektiivinen näkemys maailmasta. Valeuutiseksi en sitä kutsuisi.
Palaan lopuksi vielä otsikossa esittämääni kysymykseen: mitä pitäisi tehdä, jos huomaa jakaneensa valeuutisen?
Julkisen sanan neuvostoon sitoutuneilla tiedotusvälineillä on ohjeistus, jonka mukaan virheet pitää oikaista ja kertoa yleisölle, mitä virheitä verkkojutusta on korjattu. Virheellistä uutista ei pidä kokonaan poistaa verkosta vaan tarvittaessa tehdä uusi korjaava uutinen.
Entä mitä pitäisi tavallisen somen käyttäjän tehdä? Eettistä ohjeistusta ei ole, mutta omaa järkeä voi käyttää.
Moni poistaa valheelliseksi osoittautuneen jutun tai päivityksen, jonka on jakanut. Vielä paremmin huhujen ja väärien tietojen leviämistä ehkäisisi uusi päivitys, jossa käyttäjä kertoo jakaneensa aiemmin virheelliseksi tai valeeksi osoittautunutta tietoa ja kertoo, mikä on asian laita oikeasti. Väärää tietoa sisältäneeseen päivitykseen voisi liittää tämän saman korjauksen.
Nololtahan se voi tuntua, mutta korjausten ja oikomisten tarkoitus on, että mahdollisimman moni alkuperäisen väärän tiedon nähneistä saisi tiedon myös korjauksesta.