Miksei kuvaaja puutu tilanteeseen?
Kirjoitin edellisessä blogipostauksessani World Press Photo -kilpailun kohua herättäneestä kuvasarjasta, joka käsittelee perheväkivaltaa. Amerikkalaiskuvaaja Sara Naomi Lewkowicz todisti kameransa kanssa, kuinka entinen vanki kävi naisystävänsä kimppuun heidän kotonaan kaksivuotiaan lapsen katsellessa vieressä. Lewkowicz otti tilanteesta useita kuvia, ja yhdessä niistä on lapsikin mukana.
Kriitikot ottivat Lewkowiczin hampaisiinsa heti tuoreeltaan kuvien julkaisun aikaan, ja nyt Suomessa virinnyt keskustelu kulkee samoja latuja. Kysytään, miksei kuvaaja puuttunut tilanteeseen vaan jatkoi kuvaamista. ”Pariskunnan ystävä soitti poliisin. Kun olin varma, että apua oli tulossa, jatkoin pahoinpitelyn dokumentointia – vaistoni kuvajournalistina sanoi niin”, Lewkowicz sanoi Helsingin Sanomissa.
Ammatillinen perustelu on se, että kuvaajan työ on dokumentoida eikä puuttua tilanteisiin, jotta epäkohdat tulisivat yleisön tietoon.
”Perheväkivalta pysyy yleensä piilossa yleisöltä. Saatamme kuulla siitä seinän läpi tai nähdä väkivallan jäljet naisessa, joka väittää törmänneensä seinään tai kaatuneensa portaissa. Vaikka tietoisuus perheväkivallasta on lisääntynyt, pidämme sitä yhä yksityisenä rikoksena, ikään kuin se ei kuuluisi meille”, Lewkowicz on perustellut kuvasarjansa tarpeellisuutta.
Samantyyppistä keskustelua käytiin viime keväänä valokuvaaja Meeri Koutaniemen afrikkalaisessa kylässä ottamista tyttöjen ympärileikkauskuvista. Olen kirjoittanut aiheesta täällä.
Muistuu mieleen myös Jyväskylän junaonnettomuus vuonna 1998, jolloin veturinkuljettaja ja yhdeksän matkustajaa kuoli ja lähes sata loukkaantui junan suistuttua kiskoiltaan. Turmajunasta selvinnyttä toimittajaa arvosteltiin siitä, että hän ryhtyi heti tekemään työtään ja välittämään tietoa onnettomuuspaikalta toimitukseen.
Maailmalla vastaavaa keskustelua on herättänyt muun muassa eteläafrikkalaisen valokuvaajan Kevin Carterin tapaus. Carter voitti arvostetun Pulitzerin palkinnon vuonna 1994 kuvalla, jossa korppikotka vaanii nälkiintynyttä sudanilaista lasta. Lapsi yritti ryömiä kohti ruoanjakopistettä, ja kun hän pysähtyi lepäämään, korppikotka laskeutui tarkkailemaan hänen kulkuaan. Carter käytti parikymmentä minuuttia kuvan ottamiseen, ennen kuin hätisti linnun tiehensä.
Carter sai paljon kritiikkiä osakseen siitä, ettei ollut auttanut lasta. Se myös kadutti häntä jälkeenpäin, vaikka hän ei olisi voinut tehdä paljon lapsen hyväksi. Ihmisiä kuoli ruoanjakopisteessä arviolta kaksikymmentä tunnissa, ja kuvaaja oli saanut ohjeen olla koskematta nälkäänäkeviin tarttuvien tautien vuoksi. Carter teki itsemurhan samana vuonna.
Edellä mainitut tilanteet ovat kaikki erilaisia, eikä yleispätevää toimintaohjetta ole olemassa. Järjen käyttö ja inhimillisyyden osoittaminen eivät silti ole kiellettyjä ammattijournalisteiltakaan. Jos sotakuvaaja yrittäisi puuttua tilanteisiin ja pelastaa lapsia luotien tieltä, hän ei itse eläisi kovin pitkään. Suomessa on onnettomuuspaikoilla kaikkia koskeva yleinen auttamisvelvollisuus, mutta jos journalisti joutuu todistamaan rikosta, pelastavaksi sankariksi heittäytyminen ei ole välttämättä viisas ratkaisu.
Ulkopuoliset voivat tietysti arvostella kuvaajaa niillä puutteellisilla tiedoilla, jotka heillä on kyseisestä tilanteesta. Oma ensireaktioni Lewkowiczin kuviin oli se, että ammattirooli olisi pitänyt viskata sivuun, estää pahoinpitely tai ainakin viedä lapsi turvaan. Mutta kun katsoo Lewkowiczin kuvia mahdollisesti huumeiden vaikutuksen alaisena olleesta väkivaltaisesta ex-vangista, naiskuvaajan väliinmeno ei tunnu suositeltavalta vaihtoehdolta.
On myös arveltu, että kuvaajan läsnäolo ja kuvaaminen säästivät uhrin vielä pahemmalta kohtalolta. Lewkowiczin mukaan poliisit totesivat, että sekaantuminen tilanteeseen olisi voinut vaarantaa hänen oman turvallisuutensa ja saattaa kuvattavan naisen entistä suurempaan vaaraan.
Helsingin Sanomien toimittaja Pauliina Grönholm kirjoittaa omassa kommentissaan, ettei kritisoi perheväkivaltakuvien ottamista vaan sitä, mitä kuvaaja ei tehnyt: suojellut lasta. ”Kuvaaja olisi kuitenkin voinut huolehtia lapsesta, viedä hänet pois tilanteesta tai ottaa syliin ja lohduttaa. Se ei ole vain journalistin, vaan kenen tahansa aikuisen velvollisuus”, Grönholm sanoo.
Aiemmin tällä viikolla HS:ssa julkaistusta Lewkowiczin haastattelusta ei käy ilmi, mitä lapselle tapahtui tai huolehdittiinko hänestä vaarallisessa tilanteessa. Toisaalla on kuitenkin kerrottu kuvaajan todenneen, että hän ehti painaa kameran nappia ja ottaa noin kolme kuvaa, kun huoneessa ollut ulkopuolinen aikuinen vei pikkutytön ulos. Tilanne oli ohi muutamassa sekunnissa.
Joku soitti poliisille. Joku vei lapsen ulos. Kuvaaja kuvasi.
Olen miettinyt paljon, mitä olisin itse tehnyt valokuvaajana samassa tilanteessa. Se olisi tietenkin ollut täysin erilainen asetelma, jonka seurauksilla voi vain spekuloida. Ehkä ex-vanki ei olisi ryhtynyt uhoamaan minun läsnäollessani. Ehkä en olisi päässyt heidän kotiinsa kuvaamaan alun perinkään.
Sen tiedän, etten olisi kyennyt seuraamaan väkivallaksi kärjistyviä tapahtumia noin läheltä linssini takaa ilman, että olisin yrittänyt rauhoittaa tilannetta.
World Press Photo -palkittu kuvasarja olisi luultavasti jäänyt minulta ottamatta.