Miksei kuvaaja puutu tilanteeseen?

Kirjoitin edellisessä blogipostauksessani World Press Photo -kilpailun kohua herättäneestä kuvasarjasta, joka käsittelee perheväkivaltaa. Amerikkalaiskuvaaja Sara Naomi Lewkowicz todisti kameransa kanssa, kuinka entinen vanki kävi naisystävänsä kimppuun heidän kotonaan kaksivuotiaan lapsen katsellessa vieressä. Lewkowicz otti tilanteesta useita kuvia, ja yhdessä niistä on lapsikin mukana.

Kriitikot ottivat Lewkowiczin hampaisiinsa heti tuoreeltaan kuvien julkaisun aikaan, ja nyt Suomessa virinnyt keskustelu kulkee samoja latuja. Kysytään, miksei kuvaaja puuttunut tilanteeseen vaan jatkoi kuvaamista. ”Pariskunnan ystävä soitti poliisin. Kun olin varma, että apua oli tulossa, jatkoin pahoinpitelyn dokumentointia – vaistoni kuvajournalistina sanoi niin”, Lewkowicz sanoi Helsingin Sanomissa.

Ammatillinen perustelu on se, että kuvaajan työ on dokumentoida eikä puuttua tilanteisiin, jotta epäkohdat tulisivat yleisön tietoon.

”Perheväkivalta pysyy yleensä piilossa yleisöltä. Saatamme kuulla siitä seinän läpi tai nähdä väkivallan jäljet naisessa, joka väittää törmänneensä seinään tai kaatuneensa portaissa. Vaikka tietoisuus perheväkivallasta on lisääntynyt, pidämme sitä yhä yksityisenä rikoksena, ikään kuin se ei kuuluisi meille”, Lewkowicz on perustellut kuvasarjansa tarpeellisuutta.

Samantyyppistä keskustelua käytiin viime keväänä valokuvaaja Meeri Koutaniemen afrikkalaisessa kylässä ottamista tyttöjen ympärileikkauskuvista. Olen kirjoittanut aiheesta täällä.