Mihin katosi runkku keikka-arvioista?

Nautiskelin joulunpyhinä lahjaksi saamastani Mikael Huhtamäen Live in Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979 -teoksesta (Gummerus 2013). Huhtamäki on nähnyt paljon vaivaa kaivamalla rockbändien keikka-arvioita vanhoista sanoma-, aikakaus- ja musiikkilehdistä. Lisäksi hän on tehnyt liki 80 haastattelua ja käyttänyt monipuolisia lähteitä kirjaa tehdessään.

Muinaisten kriitikoiden tuotokset ovat kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut tarjoaa vuonna 1970 Seuraan ja Aamulehteen Led Zeppelinin Kulttuuritalon-keikkaa arvioinut Tommi Liuhala, joka haukkui laulaja Robert Plantin ja antoi ilmaisia neuvoja myös kitaristi Jimmy Pagelle:

”Pagen esitysten arvoa laimensi kuitenkin hänen esitystensä teknillinen itsetarkoituksellisuus. Pelkkä osaamisella vakuuttaminen ei riitä. Lisäksi sooloihin olisi saatava sisältöä, johdonmukaisuutta ja tunnetta. Nyt ne typistyvät usein pelkiksi fraasikimpuiksi, joiden aikana kuuntelijan mielenkiinto ehti herpaantua monta kertaa. Sama pätee myös laulaja Robert Plantiin. […] Plantin esiintyminen sortui liialliseen harkitsevuuteen, joka esti luonnollisen ja spontaanin tuloksen. Hänen dramaattisuutensa oli turhan liioiteltua, usein jopa ärsyttävää. […] Kokonaisuutena konsertista jäi hieman pettynyt vaikutelma.”

Nämä tyypit vetivät siis livenä muun muassa Dazed and Confusedin, Heartbreakerin, Since I’ve Been Loving Youn ja Whole Lotta Loven, mutta niistä puuttui kriitikon mielestä sisältö, johdonmukaisuus ja tunne. Mielenkiintokin herpaantui Led Zeppeliniä katsellessa. Vai niin.

Mitähän Liuhala olisi tuumannut useissa yleisöäänestyksissä kaikkien aikojen parhaaksi rockkappaleeksi valitusta Stairway to Heavenista, jos se olisi jo tuolloin ollut olemassa ja esitetty livenä? ”Kliseinen kitaranrämpyttely ja laskelmoitu hittitehtailu saivat haukottelemaan”?