Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Mihin katosi runkku keikka-arvioista?

Blogit Mediaansekaantuja 27.12.2013 11:45
Pasi Kivioja
Kirjoittaja on YTM, vapaa toimittaja ja entinen Julkisen sanan neuvoston jäsen (2014-2017).

Nautiskelin joulunpyhinä lahjaksi saamastani Mikael Huhtamäen Live in Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979 -teoksesta (Gummerus 2013). Huhtamäki on nähnyt paljon vaivaa kaivamalla rockbändien keikka-arvioita vanhoista sanoma-, aikakaus- ja musiikkilehdistä. Lisäksi hän on tehnyt liki 80 haastattelua ja käyttänyt monipuolisia lähteitä kirjaa tehdessään.

Muinaisten kriitikoiden tuotokset ovat kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut tarjoaa vuonna 1970 Seuraan ja Aamulehteen Led Zeppelinin Kulttuuritalon-keikkaa arvioinut Tommi Liuhala, joka haukkui laulaja Robert Plantin ja antoi ilmaisia neuvoja myös kitaristi Jimmy Pagelle:

”Pagen esitysten arvoa laimensi kuitenkin hänen esitystensä teknillinen itsetarkoituksellisuus. Pelkkä osaamisella vakuuttaminen ei riitä. Lisäksi sooloihin olisi saatava sisältöä, johdonmukaisuutta ja tunnetta. Nyt ne typistyvät usein pelkiksi fraasikimpuiksi, joiden aikana kuuntelijan mielenkiinto ehti herpaantua monta kertaa. Sama pätee myös laulaja Robert Plantiin. […] Plantin esiintyminen sortui liialliseen harkitsevuuteen, joka esti luonnollisen ja spontaanin tuloksen. Hänen dramaattisuutensa oli turhan liioiteltua, usein jopa ärsyttävää. […] Kokonaisuutena konsertista jäi hieman pettynyt vaikutelma.”

Nämä tyypit vetivät siis livenä muun muassa Dazed and Confusedin, Heartbreakerin, Since I’ve Been Loving Youn ja Whole Lotta Loven, mutta niistä puuttui kriitikon mielestä sisältö, johdonmukaisuus ja tunne. Mielenkiintokin herpaantui Led Zeppeliniä katsellessa. Vai niin.

Mitähän Liuhala olisi tuumannut useissa yleisöäänestyksissä kaikkien aikojen parhaaksi rockkappaleeksi valitusta Stairway to Heavenista, jos se olisi jo tuolloin ollut olemassa ja esitetty livenä? ”Kliseinen kitaranrämpyttely ja laskelmoitu hittitehtailu saivat haukottelemaan”?

Zeppelinin keikka-arvostelun lopussa rockvisionääri löi viimeisen naulan arkkuun – tosin väärään arkkuun:

”Ilmeisesti osasyy konsertin pettymykseen on, että Led Zeppelinin edustama raskas musiikkityyli alkaa olla ainakin tässä muodossa jo aikansa elänyttä. Samanlaisilla keinoilla työskenteleviä yhtyeitä on maailmassa satoja. Kaikki mitä näin voidaan esittää on jo suunnilleen keksitty. Jo Cream ja Hendrix ovat sen tehneet. Tärkeä toimenpide Led Zeppelinin kohdalla olisikin, että yhtye pyrkisi entistä määrätietoisemmin uudistamaan musiikkiaan, etsimään uusia hedelmällisempiä teitä.”

Liuhala julisti raskaan musiikkityylin kuolleeksi helmikuussa 1970. Samassa kuussa toinen brittibändi Black Sabbath julkaisi ensimmäisen albuminsa, jota pidetään yleisesti heavy-musiikin erilaisten tyylisuuntien alkuräjähdyksenä. Zeppelinkin jatkoi valitsemallaan tiellä vielä vuosikymmenen ajan ja on myynyt muutamia satoja miljoonia levyjä.

Vaikka Liuhala ei ollut häävi ennustajaukko, hänen ja monen muun keikka-arvioita tehneen aikalaisen verbaalista ilotulitusta toivoisi joskus myös rockmusiikin nykykriitikoilta. Esimerkiksi Antti Einiö kirjoitti Iskelmä-lehdessä Rolling Stonesin Yyterin-keikasta vuonna 1965 näin tuikeasti:

”[…] teki the Rolling Stones äärettömän epäsympaattisen vaikutuksen. Oli todella kuin luolamiesjoukko olisi yllättäen nostettu rypemään kullassa ja kunniassa. Ei ollut kysymystäkään siitä, etteikö kuuluisuus olisi noussut näille veikoille päähän. Ainoa kavereista, jonka silmissä oli huomaavinaan jonkinlaisen järjen pilkahduksen ja joka muutenkin oli muita sympaattisempi, oli kitaristi Keith Richards.”

Mikael Huhtamäki lainaa myös Rytmi-lehteen kirjoittanutta Otto Donneria, joka oli ollut katsomassa kitaravirtuoosi Jimi Hendrixin keikkaa Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1967:

”Jimi Hendrixistä ei voi sanoa muuta kuin että hän on valtaisa. Hänen tapansa kouria, runkata ja yhtyä kitaransa kanssa on ainutlaatuista pop-musiikissa. Hän käsittelee kitaraansa kuin rakkainta ruumiinosaansa. (–) Viime vuosina on visuelli musiikki ollut kovasti tapetilla. Jimi Hendrixin yhtyeestä voi sanoa, että lavaesiintyminen muodosti tärkeän osan musiikista. Mielestäni oli yhtyeen koreografinen liikunta tervettä ja luonnollista, sillä sen lähtökohtana olivat instrumentit ja äänen tuottaminen. Liikunnalla oli selvä yhteys bluestunnelmaan, nämä liikkeet yhdistettynä yhtyeen kuvikkaaseen ja kiehtovaan vaatetukseen tekivät show’sta erään vahvimmista musikaalisen teatterin muodoista mitä olen nähnyt.”

Miksei tällaista verbaalista teatteria enää näe lehtien sivuilla?

Kävin syksyllä katsomassa kaksi keikkaa Hartwall Areenassa: ensin 1980-luvulla suosionsa huipun saavuttaneita saksalaisia Acceptia ja Scorpionsia, sitten yhteen palannutta Black Sabbathia. Keikat olivat hienoja kokemuksia, bändit toimivat mainiosti livenä ja vanhoista herroista paistaa yhä soittamisen ilo, mutta kritiikit olivat luvattoman väsähtäneitä.

Jos varhaiset kriitikot eivät ymmärtäneetkään kuulemastaan vielä tuon taivaallista, heillä oli sentään kyky viedä lukijansa konsertin tunnelmiin selostamalla asioita, joita nykykriitikko pitää itsestäänselvyyksinä. Lapsenomainen uutuudenviehätys ja pelästynyt torjuntareaktio, jota kovaääninen rockmusiikki ja särökitara monissa aiheuttivat, ovat vaihtuneet rutiininomaiseen ulkomusiikillisten seikkojen kuvailuun ja kliiniseen settilistojen luetteluun.

Vaadin rockkritiikkiin lisää runkkua!