Lohduton tarina: Miten järjestelmä petti murhatuksi joutuneen 8-vuotiaan Eerikan?
Tuota kirjaa en ainakaan lue. Tämä oli ajatukseni, kun kuulin oikeustoimittaja Vera Miettisen kirjasta Eerika (Deadline Kustannus Oy).
8-vuotias Vilja Eerika Tarkki kuoli raa’an henkirikoksen uhrina äitienpäivänä 2012. Lapsen isä Touko Tarkki ja hänen naisystävänsä Sirpa Laamanen tuomittiin täydessä ymmärryksessä tehdystä murhasta, pahoinpitelystä ja vapaudenriistosta elinkautiseen vankeusrangaistukseen Helsingin käräjäoikeudessa maaliskuussa 2013.
Syyttäjä kuvaili Eerikan tapausta Suomen historian iljettävimmäksi rikokseksi. Järkyttävät yksityiskohdat vetivät kokeneet rikostoimittajatkin hiljaisiksi.
Vaikka mediayleisöä epäilemättä varjeltiin pahimmalta, oma sietokynnykseni ylittyi varsin nopeasti, enkä enää kyennyt vastaanottamaan rikoksesta ja sen oikeuskäsittelystä kertovia uutisia.
Siksi Miettisen kahdeksan vuotta työstämä kirjakaan ei tuntunut aluksi houkuttelevalta. Kun eräs ystävä sitä kuitenkin suositteli, annoin Miettiselle mahdollisuuden äänikirjana.
Minut yllätti se, että Miettisen kirjassa ote on aivan toisenlainen kuin Eerikan murhaa koskevassa uutisoinnissa. Kuten kirjoittaja itse esipuheessaan toteaa, kirja kertoo Eerikan elämästä, ei sen päättymisestä.
Kirjassa pääpaino on sosiaaliviranomaisten yrityksissä saada otetta Eerikan päihderiippuvaisista ja persoonallisuushäiriöisistä läheisistä. Päihdeongelmainen äiti on luovuttanut yksinhuoltajuuden Eerikan isälle, joka tuntuu olevan täysin uuden kumppaninsa ohjailtavissa. Ranskalais-marokkolaisena lääkärinä Nadia Beroughina esiintyvä äitipuoli paljastuu lopulta supisuomalaiseksi Sirpa Laamaseksi, jonka väitetty nelosraskaus vain jatkuu ja jatkuu.
Tiedot lastensuojelun toimista tulivat vuonna 2015 julki 1500-sivuisessa virkarikostutkinnnan esitutkintamateriaalissa, jota Miettinen on käyttänyt yhtenä lähteenään.
Kirjassa on monia hyviä puolia. Kirjoittajan omalla äänellään tekemät esi- ja jälkipuhe selittävät hyvin sitä, miksi ja miten kirja on tehty sekä miten joihinkin ratkaisuihin, kuten nimien käyttöön, on kirjoitusprosessissa päädytty.
Miettinen on käynyt myös vankilassa haastattelemassa murhasta tuomittuja Tarkkia ja Laamasta. Miettinen perustelee tätä sillä, että tuomitut olivat iso osa Eerikan elämää ja lähimmäisten haastattelut toivat tietoa, jota ei ollut saatavilla muista lähteistä.
Miettinen on käyttänyt viileää harkintaa jättäessään ilmeisen suuren osan tuomittujen haastattelulausunnoista julkaisematta. Lukijalle jää kuitenkin epäselväksi, missä yhteyksissä heidän antamiaan tietoja on kirjassa käytetty.
Tästä päästään kirjan pieniin ongelmiin, jotka ovat oikeastaan koko true crime -lajityypin valuvikoja.
Jos kirjan annetaan ymmärtää olevan totta ja kuvaavan todellisia tapahtumia, itseäni vaivaavaksi ongelmaksi muodostuvat rekonstruoidut tapahtumat ja tilanteet, jotka perustuvat ainakin osittain kirjoittajan mielikuvitukseen. Olen kirjoittanut rekonstruktioon liittyvistä ongelmista aiemmin muun muassa Anneli Auerista kertovan dokumentin yhteydessä.
Mietin esimerkiksi, mistä kirjailija voi tietää, miten joku on tietyllä hetkellä elehtinyt?
”Joitakin kohtauksia on elävöitetty dialogien osapuolien eleillä ja sanoilla sekä miljöön kuvailulla mutta ei niin, että ne vaikuttaisivat tapahtumien kulkuun”, Miettinen kirjoittaa.
Tai miten kirjoittaja on päässyt rikoksen uhrin pään sisään juuri kriittisimmillä hetkillä?
”Olen myös kuvaillut Eerikan ajatuksia. Hän ei ole ollut kertomassa niistä itse, mutta haastattelujen ja muiden tietojen perusteella Eerika pakeni tapahtumia omaan mielikuvitusmaailmaansa. Tämä on tavanomaista väkivallan uhrille. Ihmisen vaistomainen selviytymisen keino on päästää mieli jonnekin muualle kuin todelliseen hetkeen”, Miettinen perustelee.
Entä mistä kertoja tietää, millä äänensävyllä keskusteluja on käyty?
Tekstin tulkinnan kannalta on iso merkitys sillä, miten äänikirjan ääninäyttelijä hoitaa eri henkilöiden repliikit. Tässä kirjassa näyttelijä Karoliina Kudjoi käyttää lukiessaan taitavasti erilaisia äänensävyjä: Eerika esimerkiksi huudahtelee äidilleen innostuneesti ”Hei äiti!” mutta on muulloin monesti vaisun kuuloinen. Isä Touko taas puhuu flegmaattisesti ja lyhyesti. Tällä on suuri ohjaava vaikutus siihen mielikuvaan, mikä lukijalle heistä syntyy.
Ymmärrän näiden kerrontakeinojen tarpeen tarinan vetävyyden kannalta – onhan Miettinen tehnyt valtavan työn muuttaessaan vaikeaselkoista byrokraattitekstiä proosalliseen muotoon.
Nämä ovat pieniä detaljeja, joilla ei välttämättä ole tarinan kokonaiskuvan kannalta suurta merkitystä, mutta juuri nämä seikat erottavat true crimen faktoihin perustuvasta journalismista. Faktan ja fiktion raja hämärtyy, ja minua se aina hieman häiritsee tällä tavalla toteutettuna.
Journalismissa asia ratkaistaisiin niin, että tietolähteiltä ja paikalta olleilta tiedusteltaisiin hyvin yksityiskohtaisesti, millainen oli se huone, jossa tapasitte, minkä värinen ja mistä materiaalista oli se tuoli, jolla istuit, miltä sinusta tuntui juuri sillä hetkellä, kun sanoit tämän asian.
Voihan olla, että Miettinen on näin tehnytkin, mutta lukija ei sitä tiedä.
Pidän kirjan suurimpana ansiona sitä, että teoksesta saa kokonaiskuvan lastensuojelun toiminnasta, erityisesti niistä toimista, joita tehtiin Eerikan perheen auttamiseksi.
Koska oma uutisseurantani oli aikanaan vajavaista, minulle oli jäänyt mielikuva, etteivät sosiaaliviranomaiset reagoineet oikein mihinkään hälytysmerkkeihin. Kirjan kertoman perusteella tehtiin paljonkin, mutta systeemi epäonnistui juuri kriittisissä kohdissa.
Esimerkiksi sosiaaliviranomaisten pyrkimys saada Nadia Beroughina esiintyneen naisen henkilöllisyystodistus ja raskaustodistus nähtäväksi toistuu tekstissä jopa uuvuttavan monta kertaa. Turhalta tuntuva toisto kuvastaa kuitenkin hyvin sitä, että huijausepäilyä todella haluttiin selvittää mutta keinot loppuivat kesken.
Syyttäjän mukaan viranomaiset eivät tunnistaneet pahoinpitelyitä lukuisista lastensuojeluilmoituksista huolimatta, eivätkä selvittäneet riittävästi lapsen kasvuoloja. Tarvittaviin toimenpiteisiin olisi kuulunut myös tutkintailmoituksen tekeminen poliisille. Lopputulema oli, että Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kaksi sosiaalityöntekijää tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Eerikan kuolemaan liittyvät tapahtumat käydään kirjassa läpi vain lyhyesti. Ne on jo uutisissa kuvattu tarkkaan.
Silti kirja on tällaisenakin hyvin ahdistava, eikä sovi herkimmille.
Kronologisesti etenevät tapahtumat vyöryvät vääjäämättä kohti äitienpäivää 2012. Tietoisuus Eerikan elinpäivien käymisestä vähiin loi ainakin minulle hyvin piinallisen ja lohduttoman olon.