Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Kohupamfletti on raskasta luettavaa – vilisee virheitä, asiantuntemattomia väitteitä ja kommunisteja

Blogit Mediaansekaantuja 18.6.2020 18:14
Pasi Kivioja
Pasi Kivioja - avatar
Kirjoittaja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi filosofian ja valtiotieteiden tohtorin Jukka Hankamäen teoksen Totuus kiihottaa – filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä maanantaina 8. kesäkuuta. Tekstiä markkinoitiin mediatutkimuksena, mutta siinä oli naisvihamielisiä kannanottoja, jotka olivat liikaa myös perussuomalaisille.

”Silkkaa kuraa”, kommentoi Hankamäen naisnäkemyksiä perussuomalaisten varapuheenjohtaja Riikka Purra.

”Ensisilmäyksellä harkintakyky ja julkaisun laadunvalvonta eivät ole ehkä toimineet sillä tavalla kuin niiden olisi pitänyt toimia”, perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kommentoi Ylelle.

Ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilo puolusti julkaisemaansa tekstiä.

”Asiasisältö oli hyvin suuressa osassa kirjaa aivan täyttä timanttia”, Hamilo sanoi.

Suomen Perusta veti julkaisun pois verkosta opetus- ja kulttuuriministeriön arvioinnin ajaksi 10. kesäkuuta.

Koska kirjan naisia koskeva osuus on jo saanut täystyrmäyksen, en puutu siihen enää tässä yhteydessä. Sen sijaan kävin läpi julkaisijan kehuman muun ”timanttisen asiasisällön” ja mediakritiikin. Poistettu teksti löytyy yhä internetin Wayback Machinella.

Mediakritiikkiä onkin kirjassa kannesta kanteen 420 sivun edestä. Erityisen paljon sitä saavat osakseen Helsingin Sanomat ja Yle, kuten arvata saattaa. Määrä ei valitettavasti korvaa laatua.

Hankamäen sakeaa paatosta on työlästä käydä läpi. Todellisesta mediatutkimuksesta ei ole millään muotoa kysymys vaan mielipiteellisestä ja kantaa ottavasta pamfletista, joka on noloimmissa kohdissa ennemminkin pefletti. Teksti vilisee asiantuntemattomuutta, laiskaa tiedonhankintaa ja suoranaisia virheitä, joista annan kohta muutaman esimerkin.

Mediatutkimuksesta puhuminen on siinäkin mielessä virheellistä, ettei kirjoittaja ole korkeista oppiarvoistaan huolimatta mediatutkija eikä näytä lähdeviitteistä päätellen tuntevan alan tutkimusta lainkaan. Kirjoittaja pyörittelee sujuvasti Sokratesta ja Habermasia, mutta ei  tunnu olevan tietoinen tai piittaavan siitä, mitä on tapahtunut median ja viestinnän tutkimuksessa tällä vuosituhannella.

En ole yhteiskuntatieteilijänä paras arvioimaan, salliiko filosofian tieteenala löperömmät tutkimusmenetelmät kuin yhteiskuntatieteellinen tutkimus.

Hankamäki sanoo tarkastelunsa perustuvan kenttätyöhön ja osallistuvaan havainnointiin valtamedian, sosiaalisen median ja tieteen maailmassa. Hänen lähtökohtinaan ovat omat havainnot ja kokemukset, joita hän sanoo jäsenneelleensä tieteelliseksi tiedoksi.

”Informaation keruu on ollut systemaattista ja tapahtunut mediaan sekä tieteeseen kohdistuvan monivuotisen dokumentoinnin ja kommentoinnin kautta”, Hankamäki kirjoittaa.

Tässä on koko teoksen suurin ongelma, jos sitä pitäisi käsitellä mediatutkimuksena.

Ei tämä ole mikään tieteellinen tutkimusmenetelmä.

Omakohtainen osallistuva havainnointi voi olla osa tutkimusmenetelmien työkalupakkia, mutta omia kokemuksiaankin pitäisi kyetä reflektoimaan järjestelmällisesti, itsekriittisesti ja johonkin laajempaan viitekehykseen asetellen.

Hankamäki ei tee tällaista kriittistä itsearviointia lainkaan.

Joten tästä eteenpäin en puhu kirjasta tutkimuksena vaan pamflettina.

Hankamäen Pamfletti on sivumäärältään reippaasti ylimitoitettu. Hän toistelee siinä perussuomalaisten pelikirjan vanhoja viholliskuvia: monikulttuurisuus, islamisaatio, EU, äärivasemmistolaisuus, feministit ja vihervasemmistolainen media.

Kaikkialla vaanii kommunismin mörkö, jota vastaan Hankamäki huitoo varmuudeksi joka suuntaan. Toimittajat, tutkijat ja asiantuntijat ovat vihervasemmistolaisia, samoin tiedekirjoja kustantava Vastapaino. Wikipediastakin hän löytää vihervasemmiston ideologista holhousta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin taas on ”rajattoman Euroopan ja federalismin käsikassara”.

Sana vihervasemmisto esiintyy pamfletissa 233 kertaa, feminismi ja feministit 251 kertaa ja kommunismi 80 kertaa.

Lukija ei ylläty kertaakaan, vaan ennemminkin turruttava toisto saa katseen lasittumaan. Tämä on jo kuultu tuhansia kertoja aiemminkin. Olisi ollut virkistävää lukea välillä hieman omaperäisempää ajattelua perussuomalaisten leiristä.

Kirjoittajan heikko tietämys median toiminnasta paistaa läpi monesta kohdasta. Hän esimerkiksi väittää median murroksen olennaiseksi tekijäksi ”toimituspoliittiset syyt” eli ”valtamedian harjoittaman agendajournalismin”. Hankamäen mukaan ”perinnemedian” lukijamäärät ovat siksi leikkautuneet.

Länsimaisen median murroksen taustavaikuttimet liittyvät kuitenkin ensisijaisesti digitalisoitumiseen ja median kuluttajien tottumusten muutokseen. Pettymyksellä sisältöihin voi olla jonkin verran vaikutusta printtilevikkeihin, mutta suuri muutos tapahtuu sisällöistä huolimatta. Päinvastoin kuin Hankamäki väittää, median yleisöt ja tavoittavuus ovat digitaalisen median aikana entisestään kasvaneet.

Hankamäen väitteen mukaan vaihtoehtomedia vähentää valtamedian lukijoita ja maksavia tilaajia ja siten kaventaa ammattitoimittajien ja heidän työnantajiensa leipää. Jos Hankamäki olisi perehtynyt ajankohtaiseen mediatutkimukseen, hän tietäisi, että nämä yleisöt eivät ole yksinomaan vaihtoehtomedioiden varassa vaan kuluttavat samoja medioita kuin kaikki muutkin.

Paitsi että Hankamäki vähättelee MV-julkaisun tekemiä rikoksia hänellä on myös virheellinen käsitys tekijänoikeuslaista. Hän rinnastaa median sitaattioikeuden (uutista voidaan referoida toisessa välineessä) siihen, että MV kopioi surutta toisten työtä sellaisenaan omalle sivustolleen. Nämä ovat kuitenkin eri asioita, ja jälkimmäinen on laissa kiellettyä.

Hankamäen mielestä tekijänoikeuksien haltija on uutisen lähde tai kohde, eikä media voi omistaa esimerkiksi politiikkaa tai urheilutapahtumia, joita se ei itse tee vaan ainoastaan kertoo niistä.

Jos näin olisi, minäkin voisin ottaa kopioita Hankamäen pamfletista ja myydä sitä turuilla ja toreilla, eikä hän hyötyisi tekijänä siitä mitään. Sen sijaan tyydyn vain siteeraamaan lyhyitä otteita hänen teoksestaan sitä arvioidessani.

Hyökkäillessään mediatoimijoita vastaan Hankamäki sortuu virheisiin. Hän esimerkiksi väittää Julkisen sanan neuvoston maksaneen toimittaja Johanna Vehkoolle tuomitut vahingonkorvaukset (Hankamäki sotkee JSN:n ja Journalistiliiton, eikä Vehkoota tuomittu maksamaan vahingonkorvauksia vaan sakot ja vastapuolen oikeuskulut). Viestintätutkijoita arvostellessaan Hankamäki viittaa Ylen ohjelmissa esiintyneisiin Anu Koivuseen, Kaarina Hazardiin ja Maria Petterssoniin. Näistä vain Koivunen on tutkija.

Julkisen sanan neuvostosta kirjoittaja tuntuu olevan täysin pihalla muutenkin. Hän väittää varmana tietonaan, että JSN:n viime vuosien kantelupiikki olisi ollut seurausta pakolaistulvasta ja ”siihen liittyvästä tendenssijournalismista”.

Tämä on täyttä hölynpölyä.

Noina vuosina lisääntyneet kantelut eivät liittyneet perussuomalaisiin tai maahanmuuttoon vaan ennen kaikkea JSN:n profiilin terävöittämisen tuomaan julkisuuteen, yleisöä poikkeuksellisen paljon kiinnostaneisiin ratkaisuihin (esim. pääministeri Matti Vanhasen lautakasa) sekä sellaiseen mullistavaan keksintöön kuin sähköinen kantelulomake internetissä.

Tiedän tämän, koska istuin itse JSN:ssa vuosina 2014-2017, ja asian vahvistaa myös tuolloinen neuvoston pääsihteeri Ilkka Vänttinen.

Hankamäki myös väittää, että lähes kaikki JSN:n jäsenet ovat olleet ”vihervasemmistolaisen tai EU-myönteisen agendan aisankannattajia”. Hänen mukaansa perussuomalaisia henkilöitä tai EU- ja maahanmuuttokriittisten äänten edustajia ei ole JSN:n tuoleilla koskaan istunut.

En ole kaikkien nykyisten ja entisten jäsenten taustoja tarkistanut, mutta voin kertoa, että tärkein ismi JSN:n päätöskokouksissa on journalismi. Kun tulkitaan Journalistin ohjeiden noudattamista tai noudattamatta jättämistä, siinä ei ole politiikalla mitään roolia. Kriittiset jäsenet myös torppaisivat puoluepolitikoinnin alkuunsa. Minun aikanani JSN:ssa oli muuten yleisön edustajana Lauri Karppi, joka oli ja on perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Vaasassa.

Jostain syystä Hankamäki listaa pamfletissaan JSN:n jäsenet vuodelta 2018. Vinkiksi, että ajantasaiset vuoden 2o20 jäsenet löytyvät neuvoston verkkosivuilta. Toisin kuin Hankamäki kirjassaan kertoo, neuvoston puheenjohtajakaan ei ole enää Elina Grundström, vaan puheenjohtajana vuoden 2020 alussa aloittaneen Eero Hyvösen valinnasta kerrottiin julkisuuteen jo syyskuussa 2019. Nämä olisi ehtinyt ja pitänyt päivittää tekstiin.

Samanlaista tiedonhankinnan laiskuutta osoittaa se, että kun Hankamäki puhuu toimittajien hyväpalkkaisuudesta, hän käyttää esimerkkeinä HS:n Anna-Stina Nykäsen, Ylessä aiemmin työskennelleen Sanna Ukkolan ja Kaarina Hazardin (joka ei edes ole toimittaja) verotietoja vuodelta 2012. Tuoreempia tietoja olisi saanut verottajalta, mutta mitä ihmettä näiden kolmen henkilön vuosiansiot kertovat toimittajien palkkatasosta?

Filosofi ja sosiaalipsykologi Hankamäki on omalla mukavuusalueellaan kirjoittaessaan Sokrateesta ja Habermasista, mutta median toimintaa arvioidessaan hän on mutuileva maallikko. Eikä siinä mitään, kyllä maallikkokin voi esittää mediakritiikkiä, mutta voimakas asenteellisuus ja väärät tiedot syövät uskottavuuden.

Hankamäen kokemusasiantuntijuus vaikuttaa kumpuavan muun muassa hänen omasta ”sensuroiduksi” tulemisen kokemuksestaan ainakin Uuden Suomen blogialustalla ja Wikipediassa. Katkeralta vaikutelmalta ei voi välttyä, eikä katkeruus ole valttia edes pamfletissa.

Uskottavuutta syövät myös tämänkaltaiset letkautukset, joilla kirjoittaja ilmeisesti tavoittelee ilmaisuunsa soinimaista kepeyttä mutta tyylikeinoina ne eivät toimi pamfletissa, tutkimuksesta puhumattakaan: ”Se [HS] on kolmikymppisten risupartaisten wannabe-teinien maailmanparannusaviisi, jonka kynäilijöiltä maa on kadonnut alta” ja ”Asiallinen nykyviestintä ei kelpaa muille kuin kauramaitoa ja maksalaatikkoa huopatossuissaan mussuttaville retardeille, ja luotettavuudeltaan se on kestävää kuin eläkeläisen erektio”.

Kirjan suurin ansio liittyy mielestäni tilannekuvaukseen, jonka Hankamäki tekee vasta-, vaihtoehto- tai valemedioiden syntysyistä sekä ”valhemedian” määrittelyyn liittyvistä ongelmista. Siinä hän ei välttämättä ole ihan väärässä. Tässäkin olisi silti ollut hyvä perehtyä olemassa olevaan tutkimukseen, esimerkiksi Elina Nopparin ja Ilmari Hiltusen tekemään vastamedioiden käyttäjien haastattelututkimukseen.

Vaikka kirjoittaja ei ehkä näin ole tarkoittanut, hänen laaja pamflettinsa antaa myös hyvän kokonaiskuvan siitä synkästä mielenmaisemasta ja niistä motiiveista, joilla yhteiskuntaa ja mediaa parhaillaan polarisoidaan tietoisesti kärjistämällä ja demonisoimalla viholliseksi tarkoituksenmukaisia tahoja.

Ironista on, että kirjassaan median ja sosiaalisen median sensuurista valittavalta tekijältä petti perusta alta ja omat tukijoukot poistivat jälkikäteen tämän tuotoksen julkisuudesta.

Tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk) otti pamflettiin kantaa Twitterissä keskiviikkona 10. kesäkuuta. Kososen mukaan vaikutti selvältä, ettei Totuus kiihottaa -teos täytä yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämisen periaatetta. Suomen Perustan keskeinen rahoittaja opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyikin selvittämään, onko kirjan sisältö ristiriidassa valtionavustuspäätösten kanssa.

Samana päivänä Suomen Perusta -ajatuspaja ilmoitti ”keskeyttävänsä kirjan julkaisun”, eli verkosta ladattavissa ollut teos poistettiin saatavilta ministeriön arvioinnin ajaksi.