Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Kirja: Spede lopetti kriitikoiden juottamisen ja uhkaili toimittajia – naissotkut eivät selviä vieläkään

Blogit Mediaansekaantuja 7.9.2017 10:30
Pasi Kivioja
Kirjoittaja on YTM, vapaa toimittaja ja entinen Julkisen sanan neuvoston jäsen (2014-2017).

Koomikko ja elokuvaohjaaja Pertti ”Spede” Pasanen kuoli kirkkonummelaiselle golf-kentälle päivälleen kuusitoista vuotta sitten. Muistan sen oikein hyvin, sillä samaan poikkeukselliseen uutisvuoteen 2001 osuivat myös Lahden dopingkäryt, Veikkauksen toimitusjohtajan Matti Ahteen ahdisteluskandaali, nuorten poikien tekemät Heinojen pariskunnan murhat ja Yhdysvaltain terrori-iskut. Spede kuoli perjantaina, ja WTC:n tornit sortuivat sitä seuraavana tiistaina, joten meillä riitti kiireitä Ilta-Sanomissa.

IS:ssa oli tuolloin töissä myös nykyinen  Apu-lehden toimituspäällikkö Tuomas Marjamäki. Hän oli ilmeisesti viimeinen Spedeä haastatellut toimittaja. 

Päivälleen kuusitoista vuotta myöhemmin Tuomas Marjamäki julkaisee elämäkerran Spede, nimittäin (Docendo). Siinä kirjailija käy säntillisesti, kronologisesti ja varsin neutraaliin sävyyn läpi Suomen ehkä merkittävimmän viihdehahmon uran ja elämänkaaren. Joissakin kiistakysymyksissä kirjoittaja kuitenkin asettuu kohteensa puolelle.

Esimerkiksi MTV:n entinen ohjelmajohtaja Jorma Sairanen ottaa Marjamäeltä mojovasti vastapalloon. Sairanen luonnehti viime vuonna ilmestyneessä, elokuvakriitikko Kalle Kinnusen toimittamassa Daddy Cool -kirjassa (Teos) Spedeä ahneeksi, syrjäänvetäytyneeksi ja aggressiiviseksi. Sairanen arvosteli muun muassa Speden pukeutumista ja hänen kotinsa sisustusta. Entinen ohjelmajohtaja spekuloi Pasasen naissuhteilla ja väitti tämän ainakin kahdessa tapauksessa puhuneen pelkät kalsarit jalassa levottomia töihin saapuville naisille.

”On erikoista, että tällaiset epämääräiset tarinat tulevat esiin kolmannen osapuolen kertomana yli viisitoista vuotta syytetyn kuoleman jälkeen. Uhrien olemassaolosta ei ole tietoa, saati siitä, mitä he mahdollisesti ovat kokeneet. Omista naissuhteistaan Jorma Sairanen muistelmissaan vaikeni”, Marjamäki napauttaa kirjassaan.

 

Toki Marjamäkikin käsittelee Pasasen suhdekiemuroita ja vaikenee omistaan, mutta Speden naisista hän kirjoittaa varsin hienotunteisesti. Pääpaino on avioliitossa Pirjon kanssa ja sen jälkeen tulleessa seurustelusuhteessa Riitta Väisäsen kanssa. Aikoinaan valtavan kohun aiheuttanut Pasasen ja Maria Drockilan läheinen suhde jää kirjassa ratkaisematta. Pasanen nosti yhtäkkiä nuoren ja kokemattoman missin Spede-yhtiöiden toimitusjohtajaksi ja myönsi tälle myöhemmin kahden miljoonan markan korottoman lainan, jonka ehtoihin kuului lainan takaisinmaksuvelvollisuuden mitätöityminen, jos lainan myöntäjä ei elä 100-vuotiaaksi. Ei elänyt, mutta lainan ehdoista syntyi perintöriita Pasasen Pirre-tyttären kanssa.

Kirjailija ei ota lopullista kantaa siihen, oliko Drockilan kanssa kyseessä pelkkä ammatillinen yhteistyö, romanssi vai salattu isä-tytär-suhde. Jälkimmäisen vaihtoehdon kirjoittaja kuittaa Pasasen lähipiirin ja ystävien kiistämisellä sekä faktojen puutteella. Drockila on johdonmukaisesti kieltäytynyt kommentoimasta huhuja ja teki niin myös Marjamäelle, koska ”ei halua viihteellistää tuota arvokasta elämänvaihettaan”.

Kun tapahtumien toinen osapuoli on kuollut, eikä toinen halua puida julkisesti yksityiselämäänsä, koko jutusta on päässyt kehkeytymään suomalaisen median tabu. Toimittajat kyllä puhuvat siitä keskenään oluttuopin äärellä mutta kaikki varovat visusti kirjoittamasta siitä. Tilanne on otollinen juoruille ja salaliittoteorioille, jotka Drockila olisi voinut – ja voisi edelleen – katkaista helposti yhdellä avoimella haastattelulla.

 

Pertti Pasasen suhde mediaan ja erityisesti kriitikoihin oli kitkainen, mikä tulee Spede, nimittäin -kirjassakin esille kautta linjan. ”Kritiikistä Spede ei välittänyt vähääkään, mutta päätti silti näpäyttää arvostelijoitaan”, kirjoittaa Marjamäki. Tämä on kirjan sisällön kanssa ristiriitainen väite, ellei se sitten ole ironiaa. Spedeä nimittäin otti kritiikki pattiin aivan valtavasti.

Viihdetaiteilijan herkkähipiäisyys näkyi muun muassa siinä, että hän päätti kielteisten elokuva-arvosteluiden vuoksi lopettaa lehdistön ennakkonäytökset ja siinä samalla toimittajien hulppeat ruoka- ja juomatarjoilut. Ennen ennakkonäytösten lopettamista hän kuitenkin kokeili vielä toisenlaista lähestymiskeinoa: ”Mikäli pidätte elokuvastamme, tervetuloa haukkaamaan näytännön jälkeen pientä iltapalaa kanssamme Helsinki Clubiin”, luki toimittajakutsussa.

Helsingin Sanomain kriitikko Mikael Fränti kertoi MTV:n haastattelussa muutama vuosi sitten, että Pasanen lupasi hänestä tappopalkkion, koska Fränti oli moittinut Turhapuro-elokuvaa vuonna 1981. ”Spede laittoi heti ilmoituksen Hesariin, missä luvattiin tappamisestani palkkio. Ilmoitus meni vieläpä ilmoitusosastolla läpi, vaikka olin Hesarissa töissä”, Fränti sanoi MTV:lle.

 

Pasasen vihan saivat tuta myös Nyrkkiposti-lehden päätoimittaja Isto Lysmä ja Hymylle Pasasta paparazzannut Mika Lahtonen. Heitä molempia Pasanen uhkasi perustamallaan ”Musta käsi” -ryhmällä ja suoralla väkivallalla. 

Näistä kahdesta ”Speden uhrista” Lahtonen on yhä hengissä ja toimii Alibin ja Hymyn päätoimittajana. Lysmäkin kuoli luonnollisen kuoleman 2012, joten Pasasen puheet taisivat olla pelkkää uhoa. Myöhemmin hän väitti niitä huumoriksi – mutta aidosti vihainen hän oli.

Kysyin Lahtoselta, miten tosissaan Pasanen oli uhkailussaan. Lahtonen sanoo suhtautuneensa uhkauksiin vakavavasti, mutta keskustelu Lysmän kanssa rauhoitti mieltä. Lysmä kuittasi asian huumorilla.

Lahtonen kertoo olleensa eräässä vip-tilaisuudessa, jossa Spede sattui olemaan samaan aikaan.

”Välttelyistäni huolimatta Spede pyrki koko ajan luokseni samalla uhkailuja huutaen. Hänen seurassaan ollut Maria Drockila yritti rauhoitella Spedeä, mutta tilanne jatkui levottomana. Spede oli menettänyt totaalisesti malttinsa, hän suorastaan tärisi kiukusta. Spede ilmoitti vip-alueen porttien ulkopuolella olevan ’hänen miehiään’, jotka tulisivat hukuttamaan minut. Tilanne vaikutti niin uhkaavalta, että soitin Seinäjoen poliisille. Sieltä kehotettiin olemaan uudelleen yhteydessä, mikäli fyysistä kiinnikäymistä tapahtuu. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut.”

Lahtonen kuitenkin vakuuttaa, etteivät ikävät tapahtumat ole jääneet vaivaamaan mieltä.

”Arvostan hänen elämäntyötään ja saavutuksiaan suomalaisessa viihdemaailmassa. Olen aina ollut hänen elokuviensa suuri ihailija, ja olen sitä edelleen.”

 

Spede-elämäkerran tekijä Tuomas Marjamäki ehti olla Pasasen kanssa toimittajana tekemisissä muutaman kerran.

”Ei minulla ollut varsinaisesti kitkaa hänen kanssaan. Yhden hukkareissun tein, kun sovittu haastattelu ei toteutunutkaan, ja Uunon kuvaustauolla vuonna 1998 erehdyin kysymään häneltä, miksi Vesa-Matti Loiri ei ollut mukana Uuno Turhapuron veli -elokuvassa. Spede otti nokkiinsa ja alkoi pelata kännykällä matopeliä – ja murahteli vain”, Marjamäki kertoo.

Viimeisen kerran Marjamäki soitteli Pasaselle torstaina 6.9.2001. Marjamäen laatima uutinen Kalle Kivimäen nimittämisestä Spede-yhtiöiden toimitusjohtajaksi julkaistiin painetussa lehdessä seuraavana aamuna.

Iltapäivällä Pertti Pasanen kuoli.

 

>> Korjattu Ismo Lysmä Istoksi.