Juttu helsinkiläismiehen dna-testistä imaisee mukaansa - tällainen on hyvän tarinan resepti
En ole käsitellyt tällä palstalla aiemmin Suomen Kuvalehden juttuja, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen omasta halustani. Lehden freelancerina en tiedä, mitä juttuja toimituksessa on tekeillä, ja luen ne ensimmäistä kertaa vasta lehdestä, kuten muutkin lukijat.
Joskus eteen tulee mukavia yllätyksiä, mutta harva juttu missään tiedotusvälineessä aiheuttaa minussa välittömän vau-efektin. Nyt kuitenkin kävi niin, että yksi juttu osui ja upposi. Piti oikein ruveta analysoimaan, mikä oli jutun vaikuttava ainesosa, joka onnistui läpäisemään turtuneen suojakuoreni.
Itsetutkiskelussa kävi ilmi, että näitä vaikuttavia tekijöitä oli monta.
Elina Järvisen Suomen Kuvalehteen kirjoittama Sä oot mun pikkuveli (lue juttu maksutta linkistä) on poikkeuksellisen hyvin kerrottu tarina helsinkiläisestä Timo Ramusta, joka päätti tehdä kaupallisen dna-testin. Sen jälkeen Ramulle selvisi, että hänen isänsä ei olekaan hänen biologinen isänsä ja hänellä on liuta sisaruspuolia. Kukaan heistä ei tiedä todellista isäänsä.
Järvisen jutulla on mittaa 21 000 merkkiä välilyönteineen, eli se on täyspitkä aikakauslehden juttu. Näin pitkää juttua on vaikea rakentaa niin, että se pitäisi otteessaan otsikosta viimeiseen pisteeseen asti. Moni lukija lukee vain alun tai hyppii tylsiksi kokemiensa kohtien yli.
Elina Järvisen kirjoittamassa ja Mikko Nummisen editoimassa tarinassa ei ole kuitenkaan yhtään tylsää, turhaa tai löysää kohtaa. Jokainen tekstikappale vie tarinaa vauhdikkaasti eteenpäin. Kertoja ei jää seisoskelemaan paikoilleen tai haltioidu vähämerkityksisistä yksityiskohdista.
Katsokaapa jutun dialogia. Ei mitään löysää tai turhaa sielläkään.
”MORO Timo.”
Viesti tuli Instagramissa samana päivänä, 18. huhtikuuta 2019.
Lähettäjä oli Juuso. Hän oli myös nähnyt dna-osumissaan ilmoituksen.
”En tiedä, saitko mun viestiä Heritagen kautta.”
”Sä oot sen mukaan mun pikkuveli.”
Tekstin tiukkuuden lisäksi kiinnitin huomiota hienoon draaman kaareen. Järvisen kutoma tarina on kuin trilleri, jonka alku imee vastustamattomasti mukaansa. Sitten seuraa useita yllättäviä käänteitä, jotka poikkeavat totutusta journalistisesta kerronnasta. Tarina paisuu kuin pullataikina, ja jännitys tihenee kohti loppuratkaisua.
Ensimmäinen tekstijakso päättyy niin sanottuun cliffhangeriin eli jännittävään tilanteeseen: päähenkilölle selviää, että hänellä on velipuoli. Toinen tekstijakso alkaa jännittävästi uuden velipuolen Instagramissa lähettämällä viestillä. Kun tarinaa kudotaan tähän tyyliin yhteen, sitä on lukijan vaikea jättää kesken.
Myös jutun alkupuolen dialogi on tutumpaa proosan puolelta kuin journalistisesta kerronnasta. Toimittaja seuraa kertojana tilannetta ulkopuolelta eikä esitä henkilöille suoria kysymyksiä.
Juuso esitteli itsensä ja sanoi, että hänellä on outoa kysyttävää. Ootko mun isä?
Mitä? Timon isä vastasi. Hän myönsi, että kysymys oli outo. Ei ollut ennen tällaista tullut.
Hän sanoi, ettei ole Juuson isä. Ei ole mahdollista, että hän olisi.
Tekstin rytmitys tukee jännityskertomuksen kaltaista kerrontaa. Järvinen käyttää paljon lyhyitä, yhden lauseen kappaleita. Paino on tällöin jokaisella lauseella.
Dramaattista.
Tyylilaji muuttuu trilleristä perinteiseksi journalimiksi kohdassa, jossa palataan ”Sperma-Kallen” lapsettomuusklinikan historiaan. Tämän huomaa siitä, että kertojatoimittaja ryhtyy haastattelemaan.
Vaihto perinteiseen tyyliin sisältää riskin, että homma leviää kirjoittajan käsiin ja lukija tylsistyy journalistisen tekstin juoksutukseen ja faktojen luettelemiseen. Taustoitusosuus ei ole kuitenkaan ylipitkä ja se keskittyy lukijaa kiinnostaviin kysymyksiin. Faktadetaljeja ei ole liikaa.
Esimerkiksi lehden tavoittama ”kuuluisa gynekologi” kieltäytyy haastattelusta.
Se jää hieman vaivaamaan, kuka on tämä ”kuuluisa gynekologi” ja miksei hänen nimeään kerrota, jos hän kerran on niin kuuluisa. Tekstin antamien vihjeiden perusteella hänen nimensä löytyy kuitenkin netistä helposti, jos se kiinnostaa lukijaa (minua kiinnosti).
Muutoin haastatellut henkilöt esiintyvät jutussa omilla nimillään, mikä tekee tarinasta uskottavan ja paljon kiinnostavamman kuin jos kyse olisi nimettömistä haastateltavista.
Nämä edellä mainitsemani seikat ovat tekstin sisäisiä ja rakenteellisia tekijöitä, joilla juttu pitää lukijan vaivattoman oloisesti otteessaan. Ensin tarinan pitää kuitenkin kiinnittää lukijan huomio ja herättää hänen mielenkiintonsa, jotta hän ylipäätään viitsisi syventyä tekstiin.
Printtilehdessä Timo Ramun tarina oli kansijuttuna, joten huomio ainakin oli taattu. Verkossakin juttu oli näyttävästi esillä, ja moni jakoi sitä kiitellen sosiaalisessa mediassa. Niin myös minä.
Myös Marjo Tynkkysen henkilökuvat toimivat hienosti ja houkuttelevat lukemaan juttua.
Ryhdyin itse lukemaan tätä juttua, koska sen aihepiirit ovat inhimillisesti kiinnostavia ja koskettavia – lapsettomuus, perhesuhteet, biologisen isän arvoitus ja ihmisten uteliaisuus kaupallisia dna-testejä kohtaan.
Ennen kaikkea tarina sisältää suuren eettisen kysymyksen: mikä on lapsen oikeus, mikä vanhempien? Eettiset ja moraaliset ongelmat ovat aina hedelmällistä ainesta tarinankerronnalle.
Vaikka olenkin tässä hyvän tarinan pauloissa, ei pidä unohtaa kriittistä lukutapaa. Kertomuksella on aina vaaransa.
Jotta tarina olisi eheä, siitä pitää leikata rönsyjä ja jättää paljon pois. Emme tiedä, mitä kaikkea jäi Järvisen ja Nummisen työpöydälle. Mahdollisesti siellä on kiinnostavaakin materiaalia, jota jouduttiin karsimaan tekstin sujuvuuden parantamiseksi.
Jos kyse olisi fiktiosta, kirjoittajalla olisi vapaat kädet tehdä mitä tahansa. Nyt kyse on kuitenkin kaunokirjallisin keinoin tehdystä journalismista, jota velvoittavat muun muassa totuudessa pysyminen ja kriittinen suhtautuminen tietolähteisiin.
Yleisölle pitäisi tarjota riittävän laaja ja rehellinen kuva kohteena olevasta ilmiöstä ja henkilöistä, jotta ei esitettäisi kaunisteltua tai muutoin tarinan kannalta tarkoituksenmukaista totuutta. Elävä elämä kuitenkin sisältää monimerkityksellisyyttä ja ristiriitaisuuksia, jotka usein haittaavat eheää narratiivia.
Toisaalta yhteen juttuun ei saa ikinä mahtumaan kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia ja faktoja. Journalisti joutuu tekemään rajauksia. Lukija joutuu puolestaan luottamaan siihen, että journalisti on tehnyt työnsä hyvin.
Jos ei ole, siitä kyllä kuullaan jälkeenpäin.