JSN ei romahda, vaikka valtio vetäisi tukensa pois - mutta hölmöä se olisi

Eilen tipahti uutinen, josta monet media-alan toimijat olivat tyrmistyneitä: oikeusministeriö on vetämässä ruksit Julkisen sanan neuvoston (JSN) saaman valtionosuuden yli. Tuki on tänä vuonna 135000 euroa eli noin kolmannes JSN:n budjetista.

Hysteerisimmissä reaktioissa povattiin jo koko JSN:n tuhoutumista, mutta siihen en usko. JSN on koko media-alalle ja suomalaiselle yhteiskunnalle tärkeä elin, josta ei taatusti luovuta. Jos valtio ei enää osallistu itsesääntelytalkoisiin, JSN:n ”omistajat” eli taustayhteisöt joutuvat hoitamaan laskun kokonaisuudessaan.

Tietysti lähtökohtaisesti pitäisi olla niin, että itsesääntely pärjää omillaan. Valtio on kuitenkin osallistunut järjestelmän rahoitukseen, koska JSN:n olemassaolo vähentää oikeusjärjestelmän kuormitusta ja kuluja. Journalismia koskevat eettiset kiistat voidaan puida JSN:ssa, eikä se maksa kantelijalle mitään.

JSN:n taustayhteisöjä ovat muun muassa Sanoma Media Finland, Yle, MTV, kaupallista sanomalehdistöä edustava Uutismedian liitto, aikakauslehtien järjestö Aikakausmedia ja työntekijöitä edustava Journalistiliitto. Näiden budjeteissa 135000 euroa pilkottuna useampaan osaan on pikkupähkinöitä, mutta yt-kierteessä kärvisteleviä mediayrityksiä ja niiden liittoja ei arvatenkaan ilahduta valtion poukkoilusta aiheutuva lisälasku.

Säästämisen varaa JSN:ssa ei juuri ole, ellei systeemiä muuteta kokonaan toisenlaiseksi. Kanteluiden kasvava määrä sitoo työvoimaa, jonka vähentäminen kasvattaisi jo ennestään pitkiä kanteluaikoja.

Somen tietäjät ovat väittäneet, että JSN:n pyörittäminen vain omien jäsentensä voimin tekisi neuvostosta täysin riippumattoman valtiosta.

Istuin aikanaan neljä vuotta JSN:ssa. Kertaakaan ei käynyt mielessä eikä koskaan kukaan ohjeistanut, että päätöksissä pitäisi jotenkin huomioida valtiorahoittaja tai ketään muutakaan laskun maksajista. Oikeusministeriö ei myöskään ole puuttunut JSN:n toimintaan, joten en näe, että riippumattomuus paranisi, vaikka taloudellinen sidos katkeaisi.

Joidenkuiden mielestä JSN:n langettavilla päätöksillä ei ole mitään merkitystä verrattuna oikeuden tuomioihin, mutta asia on niin, että niillä on paljonkin merkitystä.

JSN:n langettava päätös on pakko julkaista. Se on siten julkinen häpeärangaistus, jonka saaminen maistuu tiedotusvälineistä sappinesteeltä. Olen joskus toimituksessa nähnyt, kun kynät lentelevät ja perkeleet soivat päätöksen tultua päätoimittajan tietoon.

JSN:n päätökset, samoin kuin Journalistin ohjeet, ohjaavat suomalaisen median toimintaa erittäin voimakkaasti. Niiden ansiosta meillä on kansainvälisessä vertailussa varsin korrekti, joskus jopa ylivarovainen, media. Langettavat käydään monissa toimituksissa tarkasti läpi, ja toimintatapoja tarkistetaan, jottei vastaava toistuisi.

Kyseessä on kuitenkin vasta esitys valtiovarainministeriön ensi vuoden talousarvioon. Journalisti-lehden mukaan oikeusministeri Leena Meri (ps) päätti valtionapujen jakamisesta virkamieskunnan esityksen vastaisesti. Meri itse kiisti myöhemmin, että olisi muuttanut virkamiesten esitystä JSN:n tuesta.

Suomen Kuvalehti uutisoi, että kokoomus ja rkp eivät pidä esitystä JSN-tuen lakkauttamisesta järkevänä, joten viimeinen sana sanotaan syksyn budjettiriihessä.

Jotkut näkevät asian perussuomalaisten kostona, jotkut osana yleisiä säästötoimia, joihin muutkin järjestöt joutuvat alistumaan. Joka tapauksessa se on varsin hölmöä mediapolitiikkaa, joka näyttäytyy nyt hallituksen mediavihamielisyytenä.

JSN:lla on osansa siinä, että suomalaisten luottamus uutisiin on kansainvälistä huippua. Luottamus taas on yksi demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän kulmakivistä. Korkean medialuottamuksen maassa valeuutisten, disinformaation, salaliittoteorioiden ja ulkopuolisen informaatiovaikuttamisen on vaikea saada jalansijaa.

Tästä leikkaamalla valtio ampuu itseään jalkaan.