Haussa maksuhaluja herättävä pystyvideotoimittaja
Arvaatko, mihin mediaan ja toimitukseen tällä ilmoituksella haetaan toimittajaa?
”Teemme suurelle yleisölle älykästä, oivaltavaa ja hauskaa journalismia populaarikulttuurista, musiikista, elokuvista, sarjoista ja kaikesta kiinnostavasta kulttuurin saralla.”
”Olet perehtynyt nuorempaan kohdeyleisöön iskevään popmusiikkiin ja/tai muuhun kulttuurin aihealueeseen erityisesti.
”Olet aina valmis lähtemään juttukeikalle, olipa kyse Taylor Swiftin konsertista tai katugallupista.”
Minusta homma kuulostaa sen verran viihdepainotteiselta, että arvelin ensin kyseessä olevan iltapäivälehden viihdetoimitus. Mutta eipä ollutkaan, vaan Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen uutisdeski vuonna 2024 (lue koko ilmoitus täältä).
Mihin tässä(kään) enää iltapäivälehtiä tarvitaan, kun Hesari hoitaa tämänkin homman!
HS:n työpaikkailmoitus heinäkuussa 2024.
Nykytoimittajilta vaaditaan uudenlaista osaamista, joten HS hakee henkilöä, joka taitaa ”videomuotoisen kerronnan ja pystyy tekemään luontevasti pystyvideoita sekä suoria lähetyksiä”. Kokemus uutiskirjetekemisestä ja podcasteista katsotaan eduksi.
Itse karsiudun jo tuossa pystyvideovaiheessa, sillä kuvaan aina vaakaan.
Eniten polemiikkia on kuitenkin herättänyt rekrytointi-ilmoituksen kohta ”Sinulla on näyttöjä maksuhalukkuuden herättämisestä.”
Tätä täytyy hetki makustella. Ettäkö päivälehden kulttuuritoimittajan pitäisi miettiä myös mediayhtiön liiketaloudellista puolta ja juttujensa kaupallista potentiaalia?
Entisenä iltapäivälehden toimittajana olen sinut myyvyysajattelun kanssa, mutta minua tökkii se, jos juttujen pitäisi aina herätellä maksuhalukkuutta. Onhan journalismilla muitakin tehtäviä ja arvoja, jotka eivät liity pelkästään rahan keräämiseen yhtiön omistajille.
Tällaista se kai sitten on nykyään, jopa päivälehden kulttuuritoimituksessa. Jos juttu ei ole myyvä, sitä ei kannata tehdä. Jos toimittaja ei herätä maksuhalukkuutta, ei saa töitä. Se on murheellinen kehityskulku.
Mutta hetkinen! Jos kuitenkin miettii hieman tarkemmin, mitä maksuhalukkuuden herättäminen tarkoittaa juuri Hesarissa, ehkä se ei niin paha asia olekaan.
Maksuhalukkuuden herättämisessä kyse ei ole klikkien kalastelusta, koska linkin klikkaaminen ei maksa mitään. Ostoimpulssi kymmeniä euroja kuukaudessa maksavan päivälehden tilauksen tekemiseen vaatii sisällöltä enemmän kuin vain vetävän otsikon.
Tällaista maksuhalukkuuden herättämistä voidaan mitata esimerkiksi yksittäisestä ”timanttijutusta” poikineiden tilausten määrällä.
Lukija on valmis tekemään tilauksen, jos juttu tai koko lehti on kiinnostava, käsittelee aiheitaan syvällisesti ja tarjoaa jotain sellaista, mitä muualta ei ole saatavissa. Lukija maksaa tiedonjanonsa tyydyttämisestä ja laadusta.
Näin ajateltuna ei voi olla huono asia, jos toimittajan jutut herättävät maksuhaluja. Varmasti myös toimittajan itsensä tavoitteena on laadukas journalismi.
Enemmän olisin huolissani kulttuurisivujen viihteellistymisestä ja trivialisoitumisesta.
Ennen kulttuurille kuuluneita palstoja täytetään nyt kritiikin sijaan ilmiö- ja henkilöjutuilla, joissa keskitytään taiteilijan päänsisäisiin ongelmiin ja itse teosta arvioidaan minimaalisesti. Stadionilta tehdään ulkomusiikillisia fiilistelyjä jättikonserttien tunnelmista ilman minkäänlaista ymmärrystä itse musiikista. Tv-sivuille laitetaan napakoiden arvioiden sijaan saman konsernin iltapäivälehdessä tuotettuja juoniselostuksia – jotka sopivat oikein hyvin sinne iltapäivälehteen.
Piti tarkistaa leikekirjastani, mitä ominaisuuksia nuorelta toimittajalta vaadittiin vuonna 1997, kun sain jalkani media-alan oven väliin Aamulehden toimittajakoulun kautta.
Lehden vastaava päätoimittaja Hannu Olkinuora kommentoi tuolloin haastattelussa (AL 9.9.1997), että toimittajan työn perusluonne on pysynyt entisellään, mutta vaatimukset muuttuvat. Olkinuoran mukaan toimittajalla oli oltava särmää ja nöyryyttä. Hän odotti uusilta toimittajilta taustojen tutkimusta, pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta julkaista kovia, perusteellisia ja luotettavia juttuja.
”Nöyryys on lukijoiden huomioonottamista eikä haastateltavien edessä kyyristelyä”, Olkinuora tarkensi.
Lukijoiden tarpeita yritettiin siis aistia jo ennen verkkoanalytiikan aikaa ja tehdä sellaista journalismia, joka kiinnostaa ja josta ollaan valmiita maksamaan. Joskaan mittausmenetelmät eivät olleet yhtä kehittyneitä kuin nykyisin.
Eivätpä nuo perusvaatimukset ole kauheasti vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttuneet. Samoilla ominaisuuksilla pääsee edelleen pitkälle – kunhan osaa kuvata pystyvideoita.