Bodom ei ratkea koskaan
Neljä nuorta lähtee telttailemaan. Aamulla kolme löytyy murhattuna, ja neljäs ei muista mitään. Kieltämättä vaikea pähkinä ratkaistavaksi.
Eilen tuli kuluneeksi 55 vuotta Espoon Bodominjärven murhista. Joku surmasi rannalla telttaan majoittuneet 15-vuotiaat tytöt ja 18-vuotiaan pojan. Seurueen neljäs jäsen, 18-vuotias Nils Gustafsson löydettiin teltan päältä verisenä mutta hengissä ja muistinsa menettäneenä.
Bodomin murhat on yksi Suomen rikoshistorian kohutuimmista tapauksista. Kaikki kivet ja kannot on käännetty tappajan löytämiseksi, eikä lehdistö ole säästellyt palstamillimetrejä rikosmysteerin vaiheista raportoidessaan.
Yli 40 vuotta myöhemmin tapahtui dramaattinen käänne: poliisi pidätti Nils Gustafssonin murhista epäiltynä vuonna 2004. Olin tuolloin itse töissä Ilta-Sanomien uutistoimituksessa, jossa oli uutispäällikkönä myös kokenut rikostoimittaja ja kirjailija Hannes Markkula. IS kirjoitti näyttävästi pidätyksen jälkeisistä tapahtumista ja oikeudenkäynnistä.
Espoon käräjäoikeus totesi Gustafssonin syyttömäksi syksyllä 2005. Vapauttava tuomio on lainvoimainen, mutta eihän se tietenkään ole estänyt osaa kansasta uskomasta Gustafssonin syyllisyyteen.
Kolme vuotta sitten eläkkeelle jääneeltä Markkulalta on ilmestynyt tänä keväänä muistelmateos Presidenttien ja murhamiesten pöydissä (Teos). Markkula on mainio tarinankertoja, ja vauhdikkaiden anekdoottien joukossa on myös hieman mediakritiikkiä.
Kaivoin kirjasta ensimmäisenä esiin suurin odotuksin luvun, jossa Markkula käsittelee Bodomin murhia. Hänhän on myös julkaissut vuonna 2005 kirjan Bodomin murhat (Gummerus). Asian uutisointia jo 60-luvulla hoitaneella rikostoimittajalla on tietoa rutkasti enemmän kuin peruslukijalla – myös sellaista, jota ei ole kerrottu julkisuuteen – ja tapahtumien kulusta valistunut kokonaisnäkemys, jonka hän kenties nyt eläkkeellä ollessaan tohtii esittää vapautuneesti.
Vaan ei.
”Minulta on kysytty satoja kertoja, oliko oikeuden päätös mielestäni oikea. Olen johdonmukaisesti vastannut, etten ota kantaa asiaan. Enkä edelleenkään ota”, Markkula toppuuttelee ja pyrkii vaalimaan journalismiin kuuluvaa neutraliteettia loppuun saakka.
Markkula käsittelee Bodomin murhia muistelmissaan seitsemän sivun verran. Käsittelytapa on varovainen. Hän korostaa oikeuden toteamaa Gustafssonin syyttömyyttä mutta esittää kritiikkiäkin: Gustafsson yritti saada lisää rahaa toimittajilta ja medioilta tekemällä rikosilmoituksia – myös Markkulasta. Gustafsson ei antanut yhtäkään haastattelua, jossa olisi selventänyt näkemyksiään tai oikaissut median käsityksiä ja poliisin lausuntoja. Vaikenemisen syy oli Markkulan mukaan Gustafssonin yksinoikeudella emeritusprofessori Jorma Palolle tämän Bodom-kirjaa varten antamat haastattelut.
Eläkkeellä oleva rikostoimittaja ihmettelee myös, miksi Nils Gustafsson piiloutui toimittajilta farkkutakkinsa uumeniin, teki huulenheitoksi tulkitun tunnustuksen tutkimusten pääkuulustelijalle ja laittoi kotipihalleen johtaville teille ”Pääsy kielletty toimittajilta!” -taulut. Eihän syyttömän tarvitsisi näin tehdä, Markkula kirjoittaa – mutta ei siis ota kantaa.
Case Bodom on yhä avoin. Ilman vedenpitävää tekijän tunnustusta se myös jää ikuiseksi mysteeriksi.