Arhinmäki ja Presidentintekijät - ei ihan skandaaleja

Profiilikuva
Pasi Kivioja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Annoin tutkijahaastattelun mediakohuista ja skandaaleista viime sunnuntain Etelä-Saimaa-lehteen. Toimittaja Kaija Lankian tekemälle haastattelulle olivat pontimena mediakohut urheiluministeri Paavo Arhinmäen sammumisesta kiekkoleijonien pronssijuhlassa ja ohjaaja Tuukka Temosen Presidentintekijät-dokumentin esittämiskiistasta.

Tein haastattelussa eron arkisen mediakohun ja harvinaisemman skandaalin välillä. Kohut ovat skandaalien kevytversio, puheenaiheista elävän median lyhytkestoisia hyödykkeitä. Skandaali on pitkäkestoisempi ja monivaiheisempi ja voi johtaa vaikkapa ministerin eroon. Skandaaleja tutkinut sosiologi John B. Thompson on kirjoittanut alan perusteoksen Political Scandal: Power and Visibility in the Media Age (2000), jossa kuvattua skandaalin kahta toimintamallia olen käsitellyt tarkemmin vanhassa skandaaliblogissani.

Useimmat skandaalit toimivat samalla kaavalla: Ensin on moraalinen rikkomus, jota salaillaan. Kun media – tai nykyisin myös sosiaalinen media – paljastaa sen, skandaalin polttopisteeseen joutunut saa julkista paheksuntaa osakseen.

Thompsonin kehämallissa skandaalin kohde kiistää tapahtuneen ja pyrkii peittelemään sitä. Tästä seuraa voimistuva kierre, jossa totuus paljastuu tipoittain, mikä johtaa vakaviin jälkiseuraamuksiin. Yleensä joku eroaa jostakin – joko virastaan tai puolisostaan.

Vanhassa blogikirjoituksessani esittelen myös oman laajennukseni Thompsonin skandaalimalleihin: median itsensä tuottaman skandaalin, josta olen kirjoittanut myös Journalismikritiikin vuosikirja 2008:n artikkelissa Kiss and Sell – näin tuotetaan täydellinen skandaali.