Arhinmäki ja Presidentintekijät - ei ihan skandaaleja
Annoin tutkijahaastattelun mediakohuista ja skandaaleista viime sunnuntain Etelä-Saimaa-lehteen. Toimittaja Kaija Lankian tekemälle haastattelulle olivat pontimena mediakohut urheiluministeri Paavo Arhinmäen sammumisesta kiekkoleijonien pronssijuhlassa ja ohjaaja Tuukka Temosen Presidentintekijät-dokumentin esittämiskiistasta.
Tein haastattelussa eron arkisen mediakohun ja harvinaisemman skandaalin välillä. Kohut ovat skandaalien kevytversio, puheenaiheista elävän median lyhytkestoisia hyödykkeitä. Skandaali on pitkäkestoisempi ja monivaiheisempi ja voi johtaa vaikkapa ministerin eroon. Skandaaleja tutkinut sosiologi John B. Thompson on kirjoittanut alan perusteoksen Political Scandal: Power and Visibility in the Media Age (2000), jossa kuvattua skandaalin kahta toimintamallia olen käsitellyt tarkemmin vanhassa skandaaliblogissani.
Useimmat skandaalit toimivat samalla kaavalla: Ensin on moraalinen rikkomus, jota salaillaan. Kun media – tai nykyisin myös sosiaalinen media – paljastaa sen, skandaalin polttopisteeseen joutunut saa julkista paheksuntaa osakseen.
Thompsonin kehämallissa skandaalin kohde kiistää tapahtuneen ja pyrkii peittelemään sitä. Tästä seuraa voimistuva kierre, jossa totuus paljastuu tipoittain, mikä johtaa vakaviin jälkiseuraamuksiin. Yleensä joku eroaa jostakin – joko virastaan tai puolisostaan.
Vanhassa blogikirjoituksessani esittelen myös oman laajennukseni Thompsonin skandaalimalleihin: median itsensä tuottaman skandaalin, josta olen kirjoittanut myös Journalismikritiikin vuosikirja 2008:n artikkelissa Kiss and Sell – näin tuotetaan täydellinen skandaali.
Etelä-Saimaan haastattelussa totesin, etten pidä Arhinmäen ja presidenttielokuvan tapauksia skandaaleina. Ensin mainitussa olisi ollut skandaalin ainekset, jos Arhinmäki olisi örveltänyt julkisemmassa tilanteessa tai pyrkinyt peittelemään tapahtunutta. Hän asteli kuitenkin nopeasti kohun alettua kameroiden eteen myöntämään ”sammumisen tai väsähtämisen” pienen piirin epämuodollisessa juhlatilaisuudessa. Presidenttidokumentin tapauksessa on kyllä peittely-yrityksiä mutta skandaaliin tarvittava peiteltävä moraalinen rikkomus puuttuu. Näin akateemisesti ajateltuna kumpikaan tapaus ei ole varsinainen skandaali, mutta mediakohuja ne kyllä ovat.
Lempiteemani on, että kohuja analysoidessaan media unohtaa aina oman aktiivisen roolinsa niiden synnyssä. Ilman moraalisen paheksunnan raameja rakentavaa mediaa ei kohuja olisi, vaikka tapahtuneet möhläykset olisivat todellisia. Ja niinhän ne ovatkin todella tapahtuneita asioita, mutta media valitsee näkökulman ja päättää, ketkä pääsevät ääneen. Median ja sosiaalisen median valtava rummutus synnyttää painetta, jota mikään instituutio ei voi tänä päivänä sivuuttaa olan kohautuksella.
Monta kohua ja skandaalia uutisoinut Erik Rissanen huomautti Facebook-keskustelussa, että koko mediakohu-sana on kärsinyt inflaation. Rissanen jäi vastikään eläkkeelle Ilta-Sanomien toimituspäällikön tehtävistä.
”Ihmettelen, miksi toimittajat puhuvat mediakohusta jonkin asian yhteydessä. Sehän on oman työn ja itse asian väheksymistä. Mediakohu = toimittajien itsensä nostama kohu = kärpäsestä tehty härkänen. Jos yleisö leimaa jonkin asian mediakohuksi, se on helppo keino lakaista itse ongelma maton alle: toimittajat vain yrittävät myydä lehteä”, Rissanen kirjoitti.
Helsingin Sanomien entinen vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti Twitterissä tällä viikolla, että jokaisen kohun jälkeen toimituksessa pitäisi viettää itsekritiikkipäivää. Pentikäinen sanoo tietävänsä kokemuksesta, että toimituksissa kohuja enemmän kiitellään – aiheellista toki usein sekin – kuin kritisoidaan.
Blogipohdinnassaan Pentikäinen listaa neljä journalismin sisäistä voimaa, jotka tarvitaan valtavan suurkohun syntymiseen: asianajojournalismi, klikkausjournalismi, tutkivan toimittajan syndrooma ja median sopuli-ilmiö. Hän näkee, että mediakohun motiivit ovat paitsi kaupallisen journalismin toimintalogiikassa, myös yksittäisen toimittajan agendassa.
”Tutkivan toimittajan syndrooman saanut uppoaa niin syvälle johonkin, että kokonaisuus hämärtyy, asioiden mittasuhteet vääristyvät ja toimittaja ryhtyy hanakasti neuvomaan jutun kohteita. Kun syndrooma iskee, esimiehen ja kollegan rooli on tärkeä. Heidän pitää osata ohjata tutkiva toimittaja nätisti seuraavan aiheen kimppuun”, Pentikäinen kirjoittaa.
Pentikäinenkin muistuttaa, että kohuja voi välttää elämällä elämää, joka kestää eettisen läpivalaisun. Kun virhe sattuu, pitää olla valmis sen nopeaan käsittelyyn.
P.S. Oheisessa linkissä on muuten kiteytetty varsin osuvasti nykyaikaisen some-kohun toimintalogiikka – se, mistä tässä kaikessa pöhinässä oikeastaan on kysymys.