Anneli Auer ja popcornit

Kävin eilen katsomassa Pekka Lehdon ohjaaman dokumenttielokuvan Ulvilan murhamysteeri, joka kertoo murhaepäilty Anneli Auerin kujanjuoksusta. Lehdon dokumentti on härski vaikutusyritys Aueria koskevan murhaoikeudenkäynnin lopputulokseen.

Auerin aviomiehen Jukka S. Lahden surmaa puidaan parhaillaan hovioikeudessa Porissa. Lehdon dokumentti sai ensiesityksensä Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa, ja sitä esitettiin myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla syyskuussa. Elokuvateattereissa filmin ensi-ilta oli viime perjantaina. Ajoitus tuskin on sattumaa.

Dokumentti esittelee sekä Aueria vastaan kerättyjä näyttöjä että häntä puoltavia todisteita. Rikostoimittaja Harri Aalto totesi osuvasti Aamulehdessä, että dokumentin ohjaajan sisällöllisten painotusten vuoksi herää kysymys, onko vastapuolen näkemysten esilletuonti sittenkin vain kosmetiikkaa, näennäistä kaikkien osapuolten kuulemista.

Tarkemmin katsomalla huomaa, miten taitavasti ja tarkoitushakuisesti Lehto tekee Aueria syyttävistä viranomaisista pellejä. Poliisien ähellys terassin ovesta tunkeutumisen rekonstruktioissa saa elokuvayleisön nauramaan. Katsojat nauraa röhöttävät myös syyttäjä Jarmo Valkaman jutuille ja päätelmille, joista on leikelty elokuvaan syyttäjän uskottavuutta tehokkaimmin nakertavat insertit. Poliisin ”Peite-Seposta” on tehty elokuvaan neutraalilta vaikuttava rekonstruktio, johon taustamusiikki kuitenkin luo hilpeätä tunnelmaa. Anneli Auer myös kommentoi peitepoliisin edesottamuksia vinosti hymyillen.

Journalistin silmin nähtynä Lehdon dokumentti on räikeän epäeettinen ja edustaa huonoa makua. Dokumentin tekijää eivät kuitenkaan sido journalismin eettiset säännöt. Elokuvakriitikko Kalle Kinnunen huomautti Suomen Kuvalehden blogissaan, että juuri kukaan dokumentaristi ei väitä itseään journalistiksi. ”Dokumentti on elokuvaa: se on teos, yksi näkemys ja tulkinta. Siinä tulee olla painotuksia ja ohjaajan valintoja, joilla kerrotaan tarinaa, jossa on näkökulma”, Kinnunen kirjoitti.