Anneli Auer ja popcornit
Kävin eilen katsomassa Pekka Lehdon ohjaaman dokumenttielokuvan Ulvilan murhamysteeri, joka kertoo murhaepäilty Anneli Auerin kujanjuoksusta. Lehdon dokumentti on härski vaikutusyritys Aueria koskevan murhaoikeudenkäynnin lopputulokseen.
Auerin aviomiehen Jukka S. Lahden surmaa puidaan parhaillaan hovioikeudessa Porissa. Lehdon dokumentti sai ensiesityksensä Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa, ja sitä esitettiin myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla syyskuussa. Elokuvateattereissa filmin ensi-ilta oli viime perjantaina. Ajoitus tuskin on sattumaa.
Dokumentti esittelee sekä Aueria vastaan kerättyjä näyttöjä että häntä puoltavia todisteita. Rikostoimittaja Harri Aalto totesi osuvasti Aamulehdessä, että dokumentin ohjaajan sisällöllisten painotusten vuoksi herää kysymys, onko vastapuolen näkemysten esilletuonti sittenkin vain kosmetiikkaa, näennäistä kaikkien osapuolten kuulemista.
Tarkemmin katsomalla huomaa, miten taitavasti ja tarkoitushakuisesti Lehto tekee Aueria syyttävistä viranomaisista pellejä. Poliisien ähellys terassin ovesta tunkeutumisen rekonstruktioissa saa elokuvayleisön nauramaan. Katsojat nauraa röhöttävät myös syyttäjä Jarmo Valkaman jutuille ja päätelmille, joista on leikelty elokuvaan syyttäjän uskottavuutta tehokkaimmin nakertavat insertit. Poliisin ”Peite-Seposta” on tehty elokuvaan neutraalilta vaikuttava rekonstruktio, johon taustamusiikki kuitenkin luo hilpeätä tunnelmaa. Anneli Auer myös kommentoi peitepoliisin edesottamuksia vinosti hymyillen.
Journalistin silmin nähtynä Lehdon dokumentti on räikeän epäeettinen ja edustaa huonoa makua. Dokumentin tekijää eivät kuitenkaan sido journalismin eettiset säännöt. Elokuvakriitikko Kalle Kinnunen huomautti Suomen Kuvalehden blogissaan, että juuri kukaan dokumentaristi ei väitä itseään journalistiksi. ”Dokumentti on elokuvaa: se on teos, yksi näkemys ja tulkinta. Siinä tulee olla painotuksia ja ohjaajan valintoja, joilla kerrotaan tarinaa, jossa on näkökulma”, Kinnunen kirjoitti.
Suotakoon dokumentaristille oikeus tulkintaansa, jota on yhtälailla oikeus arvostella.
Ulvilan murhamysteerin mauttomuus alkaa jo ympäristöstä, jossa dokumenttia nyt esitetään: Ihmiset tulevat elokuvateatteriin mussuttamaan popcornia ja ryystämään limujaan, kun valkokankaalla pyörivät Auerin itkevien lasten haastattelut. Oudon makaaberia vaikutelmaa täydentää se, että Ulvilan murhamysteeriä edeltävissä elokuvatrailereissa esitetään fiktiivistä väkivaltaa ja ammutaan aivoja pellolle.
Epäeettistä elokuvassa on paitsi yritys vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen, myös lasten uhraaminen tälle näyttämölle. Omituista on, että Auerin lasten kasvot esitetään varhaisemmissa kuvissa ja videoissa ilman sumennusta. Myöhemmin kuvatussa aineistossa kasvot on peitetty. Surmayön hätäpuhelunauhoitusta ei ole tiettävästi mikään media-alan itsesääntelyyn sitoutunut tiedotusväline ajanut ulos kokonaisuudessaan, mutta dokumentissa se kuullaan alusta loppuun. Esimerkiksi Ilta-Sanomat ei julkaissut hätäpuhelunauhoitteen litteroinnissa alaikäisen lapsen kommentteja, mutta Lehdon dokumentissa hädissään olevan lapsen kirkuminen kuullaan moneen kertaan.
Ohjaaja Lehto on sanonut, että yleisö saa itse ratkaista, tappoiko joku ulkopuolinen Jukka S. Lahden vai lavastiko Anneli Auer kaiken.
Yleisö ei sitä asiaa ratkaise. Pekka Lehtokaan ei sitä ratkaise, vaikka kovasti yrittääkin. Ratkaisujen tekeminen kuuluu ammattituomareille – ei tunnepohjalta reagoiville maallikoille.
>> Edit 7.10. klo 00.15: Lisätty lasten käytöstä dokumentissa kappale, joka oli epähuomiossa poistettu alkuperäisen tekstin käsittelyvaiheessa.
>> Edit 8.10. klo 16.00: Lisätty kohtaan ”Hätäpuhelunauhoitusta ei ole tiettävästi mikään tiedotusväline ajanut ulos kokonaisuudessaan” korjaus ”mikään media-alan itsesääntelyyn sitoutunut tiedotusväline”.
>> Edit 8.10. klo 16.00: Yleisradio aikoo muuttaa Lehdon dokumenttia ja esittää sen televisiossa vasta hovioikeuden tuomion jälkeen.