Totuus Ukrainasta on tuolla jossain
En usko räikeästi Ukrainan todellisuutta vääristelevään Venäjän valtiolliseen mediaan. Kovin paljon parempi ei ole luottamukseni myöskään länsimaiseen mediaan, joka on etenkin matkustajakone MH17:n tuhoutumisen selvittämisessä pitkälti amerikkalaisten tiedustelutietojen varassa. Jos on päässyt unohtumaan, millaista propagandaa Yhdysvaltojen tiedustelulähteet ovat aiemmin suoltaneet, muistelkaa hetki vaikkapa Irakin joukkotuhoaseita tai sotilas Jessica Lynchin vapautusoperaatiota.
Tv-kanava Russia Todaysta MH17:n maahansyöksyn jälkeen irtisanoutunut kirjeenvaihtaja Sara Firth perusteli lähtöään sillä, ettei enää halunnut vääristellä totuutta. Firthin mukaan RT:n toimittajat kertovat valheita ja keksivät faktoja päästään. Silminnäkijähavainnot valikoitiin ihmisiltä, jotka avoimesti syyttivät Ukrainan hallitusta matkustajakoneen pudottamisesta. Asialle laitettiin nuoria, tottelevaisia reporttereita. ”Kun alat kysellä pahoja kysymyksiä, jotka eivät sovi tarinaan, joudut vaikeuksiin”, Firth kertoi brittiläisen Channel 4:n videohaastattelussa.
Länsimaiset tiedotusvälineet ovat uutisoineet mielellään Firthin valehtelusyytöksistä, mutta vähemmälle huomiolle tai kokonaan editointipöydälle niiltä on jäänyt seikka, josta Firth kirjoitti Twitterissä: ”Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että vastaaminen länsimaisen median luomiin vääristymiin on erittäin tärkeätä. Mutta sen pitää olla rehellistä ja tarkkaa”.
Kun keneenkään ei voi luottaa, mistä löytyisi puolueeton tai ainakin neutraaliuteen pyrkivä analyysi Ukrainan kriisistä, siihen liittyvästä mediapropagandasta ja Venäjän vaikuttimista selkkauksessa?
Sellainen löytyy ortodoksisesta verkkojulkaisusta nimeltä Simeon ja Hanna, ja sen on kirjoittanut eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä toimiva Peter Saramo. Kirjoituksen otsikkona on ”Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat? Ukrainan kriisi ja maailman ymmärtäminen”.
Saatan aistia epäuskonne, mutta enpä ole vielä nähnyt laatulehtien palstoilla tätä selkeämpää ja tasapuolisemmin asioihin pureutuvaa analyysia. Kaikista asioista en ole välttämättä Saramon kanssa samaa mieltä, mutta tapa, jolla hän esittää analyysinsa, on minusta uskottavampi kuin esimerkiksi joistain venäläis- ja amerikkalaislehdistä lukemani yksipuoliset totuudet. Teksti on kirjoitettu ennen MH17:n tuhoa, mutta kirjoittajan havainnot tuntuvat olevan edelleen päteviä.
(Googlauksen perusteella Peter Saramon nimi löytyy myös Suomi-Venäjä-seuran Ruoholahden-osaston johtokunnasta vuonna 2013. Tällä voi olla merkitystä hänen omien vaikuttimiensa arvioinnissa tai sitten ei. Hyvä analyysi joka tapauksessa.)
Nostan Saramon pitkästä tekstistä muutaman mediakriittisen huomion, joilla lukija saa sotapropagandasta paremman otteen.
Kaikkeen uutistietoon pitää suhtautua skeptisesti, Saramo muistuttaa. ”On hyvä pysähtyä miettimään muutamia perusseikkoja, joita toimittajat ennen vanhaan selvittivät itse: Perustuuko tieto toimittajan varmistamaan havaintoon, vai tuleeko tieto joltakin osapuolelta? Mikä osa tiedosta on havaintoa, ja minkä osan täytyy olla päättelyä? ’Pommi iski kylään’ on yleensä havainto. ’Sen ampuivat xxx…’ voi olla joko havainto, päättely tai oletus. ’Se ammuttiin kostoksi…’ on melko todennäköisesti päättelyä.”
Saramo huomauttaa myös median sanavalintojen olevan kannanottoja: ei ole yhdentekevää, puhutaanko vallankumouksesta vai vallankaappauksesta. Arvolatautuneilla sanavalinnoilla lukija pakotetaan jompaankumpaan kahdesta vastakkaisesta leiristä.
Saramon mukaan Ukrainassa nähdään korostuneesti kaksi uutisointia vääristävää, hyvin yleistä harhaa: Toinen on se, että yhdestä lähteestä tullut uutinen kulkeutuu kahta tai useampaa reittiä, jotka vahvistavat toisiaan. ”Reuters saa uutisen omalta lähteeltään ja saa sille vahvistuksen AP:lta ja AFP:lta – eikä kukaan huomaa, että kaikki kolme uutistoimistoa ovat saman lähteen varassa”, Saramo kirjoittaa. Näin mahdolliset virheet moninkertaistuvat.
Toinen harha on Saramon mukaan selitysharha: ihminen lisää helposti faktojen jatkoksi omaan maailmankuvaansa perustuvia päättelyitä syy-yhteyksistä. ”’Venäjä painostaa Ukrainaa’ on usein fakta. Jos lisäämme lauseeseen järkeen käyvältä tuntuvan selityksen ’koska Venäjä haluaa laajentua’ tai ’koska Putin kosii kansansuosiota’, me emme enää välitä tietoa vaan oman arviomme. Käsi sydämelle, kuka oikeasti tuntee Venäjän tai Vladimir Putinin ajatukset? Sitä emme tiedä, koska sellaiset henkilöt eivät puhu julkisuudessa.”
Sitten on myös asiantuntijuusongelma, joka korostuu Ukrainan kriisissä. Oppiarvon, virka-aseman tai tunnetun nimen turvin on helppo esiintyä mediassa asiantuntijana ilman, että kukaan kyseenalaistaa pätevyyttä. ”Aika harvoin joku ymmärtää kysyä ulkoministeri Erkki Tuomiojan tavoin, onko näillä henkilöillä jokin oma agenda, ja voiko heidän viestinsä ylipäätään perustua tietoon, vai onko kysymyksessä mielipide?”
Saramo toteaa Venäjän median valehtelevan poskettomasti. ”Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi”.
Näihin tiedotusvälineisiin hän laskee ruotsalaisen Aftonbladetin, brittiläisen Guardianin ja amerikkalaisen Nationin, jotka ovat onnistuneet tuottamaan oman toimittajan havaintoihin perustuvia uutisia. Saramo sanoo myös BBC:n ja Reutersin yksittäisten raporttien antavan monipuolisemman kuvan kuin niiden pääuutissivut. ”Jos lukee venäjää, Googlen kautta löytyy runsaasti riippumattomia venäjän- ja ukrainankielisiä uutissivuja. Näiden luotettavuus vaihtelee, mutta osa vaikuttaa uskottavilta”, Saramo kirjoittaa.
Päätän vielä kysyä suosituksia Ilta-Sanomien Arja Paanaselta, jolla on pitkä ja palkittu kokemus Venäjän-raportoinnista. Paanasen mukaan erityisesti näitä venäläisiä uutissivustoja kannattaa seurata:
- länsimaalaistyylisen journalismin edustaja Newsru.com, jolla on myös erityiset Ukraina-sivut
- pietarilainen Fontanka-uutissivusto, jolla on nykyisin myös suomenkielistä tarjontaa
- perinteisemmistä lehdistä Novaja Gazeta on laadukas