Lehtiarvio: Sairaimmat sarjamurhaajat - journalismia vai true crimea?

Siellä se nökötti kaupan lehtihyllyssä veneily- ja historialehtien välissä, joten minäpä vilkaisin.

  

Lehti: Sarjamurhaajat – he antavat pahuudelle kasvot

Kustantaja: Orage AS, Norja. Painettu Latviassa.

Sisältää: 25 sairainta sarjamurhaajaa ja heidän tarinansa. Kauhugalleriassa muun muassa Ted Bundy, Jeffrey Dahmer, Edmund Kemper ja suomalaista sukua ollut tappaja Aileen Wuornos.

Mitä kiinnostavaa journalistisesti? Onko lehti journalismia vai ei-journalistista true crimea? Rajapinnassa ollaan. Journalismin puolesta puhuvat journalistinen lehtiformaatti ja taitto. Jutut ja ulospano ovat selkeästi ammattijournalistien työtä ja pyrkivät näyttämään journalismilta. Mukana on muun muassa asiantuntijahaastatteluja. Tekstit voisivat olla peräisin iltapäivälehtien rikoksia käsittelevistä erikoisliitteistä.

Epäjournalistista on se, ettei juttuja ole signeerattu kenenkään nimiin. Yhdenkään kirjoittajan nimeä ei ole lehdessä, eikä julkaisulle ole merkitty Suomen sananvapauslain edellyttämää vastaavaa toimittajaa. Tosin signeeraamaton ”pääkirjoitus” puhuu kirjasta eikä lehdestä. Jutuissa lähteytys on puutteellista, eikä useinkaan käy ilmi, kuka on puhunut kenelle.

Väkivaltaviihteen ennemmin kuin journalismin puolesta puhuu myös se, ettei julkaisu pyri kontekstoimaan yksittäisiä tapauksia yhteiskunnallisesti, jutuilla ei ole varoittavaa tai valistavaa funktiota, niissä ei ruodita henkirikosten vaikutuksia eikä pohdita, mitä niistä voitaisiin oppia, ettei sama toistuisi uudelleen. Kaikkea tätä tekee rikosjournalismi, mutta tässä julkaisussa jäljelle jäävät vain kauhistelu ja pelko. Toki kyse on yhdenlaisesta historiankirjoituksesta mutta kovin kaavamaisesta ja yksiulotteisesta sellaisesta.

Norjalaisjulkaisun fokus on tekijöissä, ei uhreissa. Täällä päin Pohjolaa on journalismissa yleistynyt sellainen tapa, ettei uhreja saa unohtaa eikä tappajia glorifioida. Suomalainen nykyjournalismi pyrkii välttämään esimerkiksi kouluampujien uhkaavien kuvien julkaisua, mutta tässä julkaisussa isoja lähikuvia murhaajien mulkoilevista naamoista suorastaan hierotaan lukijan kasvoille.

Hyvää: Visuaalisesti on nähty paljon vaivaa, eikä tällainen lukupaketti voisi paljon paremmalta näyttää, jos sivuutetaan sen makaaberi aihe. On aikajanoja, tietolaatikoita, revinnäisiä, karttoja, isoja ja pieniä kuvia mustavalkoisina ja värillisinä sekä infografiikoita. Julkaisu on typografinen sillisalaatti, mikä kuitenkin toimii hyvin tällaisessa tabloidiaiheessa.

Plussiin voinee laskea senkin, ettei ole käytetty verisiä rikospaikkakuvia tai mässäilty uhrikuvilla – paria poikkeusta lukuun ottamatta. Veriroiskeita (ei aitoja) on käytetty dextermäisenä tyylikeinona suhteellisen maltillisesti.

Huonoa: Ei tuo mitään uutta näkökulmaa vanhoihin, moneen kertaan dokumentoituihin tapauksiin.

Kuten edellä totesin, verisiä rikospaikkakuvia ei ole kuten takavuosien Alibeissa. Kuvatoimittajalle on kuitenkin sattunut tyylirikko: Lehdessä on kaksi mustavalkoista kuvaa, joista toisessa sarjamurhaajan uhri on loukkaantuneena matkalla sairaalaan, jossa hän kuolee myöhemmin vammoihinsa. Toisessa kuvassa on 10-vuotias lapsiuhri suukapuloituna murhaajan ottamassa kuvassa. Ei menisi Suomi-mediassa läpi – tai jos menisi, Julkisen sanan neuvostolta tulisi langettava.

Isoin miinus heikosta suomennoksesta ja oikoluvusta.

Haloo, onko Googlella? Mitähän näillä virkkeillä yritetään sanoa?

• ”Hänet on ehkä murhattu, perheet ovat voineet kostaa rakkaimpiensa puolesta, tai hän on voinut antaa suurkaupungin niellä hänet ja valitsee uhrinsa sen hampaisiin ajautuvista onnettomista.”
• ”Hän oli kaiken sen vastakohta, millainen naisen median mukaan pitäisi olla – mukautuva ja kaunis, varsinkin jos hänelle on suotu hyvän ulkonäön hyväksyttyjä piirteitä, kuten vaaleat hiukset.”
• ”Tiedämme, että hänen lopullinen kuolemantuomionsa toteutettiin yhtä paljon äänestyslipukkeilla ja mediahinnoittelulla kuin myrkkyruiskeella.”
• Jutun ingressi: ”Meillä on Ian Brady ja Myra Hindley. Sitten on karu autius Lancashiren ja Yorkshiren välissä. Saddleworthin nummi on yhä säilyttämänsä salaisuuden hiljainen todistaja: Missä on Keith Bennett?”

Lehdessä käytetään kautta linjan ylidramaattista ilmaisua, joka ei istu suomalaiseen kontekstiin. Täkäläisissä iltapäivälehdissä ja muussakin mediassa tiedetään, ettei dramaattista uutista tarvitse erikseen värikynällä dramatisoida. Muutama esimerkki:

• ”He tekevät kuvaamattoman kammottavia rikoksia.”
• ”Tappajaklovni uskotteli chigacolaisille olevansa kunnon kansalainen.”
• ”Todellisen pahuuden kauhu on siinä, että sillä ei ole tunnistettavia kasvoja.”

Onko rahan väärti? No jaa, jos on genren suuri ystävä. Toimiihan tämä kattavuutensa vuoksi eräänlaisena säilytettävänä hakuteoksena. Hinta on 14,90 euroa. Samalla rahalla saa kaksi kuukautta Netflixiä, jossa on sarjamurhaajadokumentteja enemmän kuin ehtii katsoa.

Muuta: Aikamoinen pläjäys norjalaisilta. Liekö Anders Breivikin joukkomurha heille liian lähellä, koska ei ole päätynyt tähän julkaisuun? Tosin määritelmällisesti Breivik ei taida olla sarjamurhaaja vaan niin sanottu spree killer, suomeksi pyrähdystappaja.