Kun Jari Aarnio hyppäsi haastateltavasta kolumnistiksi, samalla syntyi ongelma
Rikoslehti Alibi on löytänyt uuden kolumnistin. Hän on Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio, joka istuu parhaillaan vankilassa useista rikoksista. Koska vangeilla ei ole oikeutta käyttää tietokonetta ja internetiä, Aarnio kirjoittaa kolumninsa käsin ja ne naputellaan tietokoneelle Alibin toimituksessa.
Olen kirjoittanut aiemmin rikollisten haastattelemiseen liittyvistä eettisistä ongelmista, joita olisi syytä pohtia erityisesti suuren yleisön tiedotusvälineissä. Alibi taas on kapean kohderyhmän rikoksiin keskittynyt erikoislehti, jossa rikoksista tuomittujen haastatteluita on joka numerossa.
Sananvapauteen kuuluu se, että myös kaidalta polulta hairahtuneiden ja vankilassa istuvien ajatuksista voidaan kertoa. Siinä mielessä Aarnion kolumnipestissä Alibissa ei ole ongelmaa.
Mutta kun Aarnio siirtyy haastateltavan roolista kolumnistiksi, jolle annetaan palstan verran tilaa kertoa vapaasti näkemyksistään, tullaankin melkoiselle miinakentälle. Kolumnistin roolikaan ei olisi ongelmallinen, jos Aarnio kertoilisi vaikkapa vangin arjesta tai kommentoisi poliisin toimialaa yleisesti.
Ensimmäisessä kolumnissaan Jari Aarnio kirjoittaa kuitenkin omasta kesken olevasta oikeusprosessistaan, jossa hovioikeus käsittelee parhaillaan hänen murhasyytettään.
Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Jari Aarnion epävarsinaisesta laiminlyöntirikoksesta Volkan Ünsalin murhan yhteydessä elinkautiseen vankeuteen viime joulukuussa. Epävarsinainen laiminlyöntirikos tarkoittaa, että Aarniolla olisi ollut asemansa puolesta velvollisuus toimia asiassa ja estää murhahanke vuonna 2003. Hovioikeus aloitti asian käsittelyn elokuun lopussa ja pui sitä marraskuulle saakka.
”Käräjäoikeus on löytänyt uusien muisteluiden viidakosta rusinat pullasta ja leiponut sellaisen päätöksen, jota oikeusoppineetkin ihmettelevät”, Aarnio kirjoittaa Alibissa.
Hänen mukaansa ”pollareiden” hommat olisivat helppoja, jos rikostorjuntaa tehtäisiin reinikaismaisilla soitoilla ammattirikollisille, jotka pistäisivät kiltisti pillit pussiin soiton saatuaan.
”Ainoa tehokas keino estää henkirikos on lyödä joko tekijät tai uhri kaappiin. Kun valmistelu ei ollut rikos vuonna 2003, edellä mainittuja keinoja ei poliisi voinut käyttää”, Aarnio selittää.
Aarnio on valittanut käräjäoikeuden tuomiostaan hoviin, jossa käsitellään nyt myös entisen rikollispomon Keijo Vilhusen osuutta murhaan. Vilhusen kertomuksilla oli merkittävä osuus Aarnion käräjäoikeudessa saamaan langettavaan tuomioon. Käräjäoikeus hylkäsi Vilhusen syytteen.
Kolumnisti Aarnion mukaan hovissa nähdään mielenkiintoinen näytös.
”Syyttäjän mielestä Keijo Vilhunen on murhan teettäjä ja samaan aikaan hän vasikoi poliisille itse tekemäänsä murhaa. Olen nähnyt kaikenlaista vasikointia, mutta tällaista en koskaan. Yleensä vasikoidaan muista, ei itsestä”, Aarnio suomii Vilhusta.
Koska Aarnio kirjoittaa kolumnistina Journalistin ohjeisiin sitoutuneeseen lehteen, nämä ohjeet velvoittavat häntä nyt eri tavalla kuin haastateltavan roolissa.
Ohjeiden neljännen kohdan mukaan journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus.
Ohjeiden kohta 35 muistuttaa, ettei oikeudenkäynnin aikana pidä asiattomasti pyrkiä vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen.
Mitä muutakaan Aarnion teksti olisi kuin vaikutusyritys kesken oman oikeudenkäynnin itselleen suotuisaan suuntaan?
Kolumninsa loppupuolella Aarnio kertoo koronarajoitusten vaikutuksista Helsingin vankilassa. Aarnion mukaan vangin on vaikea erottaa asialliset rajoitustoimet ja laitosvalta.
Tämä on juuri sellainen aihepiiri, jossa on tärkeää kuulla vankien ääntä. Sen sijaan oman oikeusjutun vatvominen lehden palstoilla prosessin ollessa kesken on yksiselitteisesti epäeettistä.
Alibia ja Suomen Kuvalehteä julkaisee Otavamedia.