Luottotoimittaja panttaa kiusallista tietoa - TiTi-nallen tappaminenkin salattiin

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Seiska-lehden entisen toimittajan Kai Merilän kirja Luottotoimittaja (Johnny Kniga) tuli ryminällä julkisuuteen muutama viikko sitten. Joku voisi jopa epäillä, että Matti Nykäsen kännihaastattelu Radio Suomipopissa oli suunniteltu juttu – niin hyvin se sopi kirjan teemaan, joka kertoo Merilän ja Nykäsen värikkäästä yhteistyöstä 1990- ja 2000-luvuilla.

Merilä toimi Nykäsen lisäksi niin sanottuna luottotoimittajana ainakin ternimaitojulkkis Petteri Jussilalle ja hiihtäjä Mika Myllylälle, jotka molemmat kokivat sittemmin traagisen kohtalon. Nykänen on sentään yhä elossa, vaikka kirjan perusteella läheltä piti -tilanteita on riittänyt.

Luottotoimittajalla tarkoitetaan toimittajaa, joka saa yksinoikeudella ja ensimmäisenä uutisia julkisuuden henkilöltä itseltään, koska heidän välillään on luottamuksellinen suhde. Julkisuuden henkilön pitää tietenkin olla niin kiinnostava huippu-urheilija, poliitikko tai muu julkkis, että hänen nimensä myy poikkeuksellisen hyvin ja kaikki hänen tekemisensä kiinnostavat yleisöä.

Luottotoimittaja ei kuitenkaan julkaise kaikkea julkisuuden henkilöstä tietämäänsä arkaluonteista tai kiusallista materiaalia, vaan luottamussuhteensa ylläpitämiseksi hän suojelee kohdettaan ja pehmentää tämän saamaa julkisuutta. Joissakin tapauksissa luottotoimittaja voi estää toimituksen tietoon tulleen kiusallisen tiedon julkaisun, jos se vaarantaa lehden ja julkkiksen välisen yhteistyön. Jos asia on ainoastaan luottotoimittajan tiedossa, hän voi jättää sen kertomatta tai neuvotella julkkiksen kanssa jonkin vaihtoehtoisen myyntijutun tekemisestä ikävän paljastuksen sijaan.

Tässä mielessä luottotoimittaja on kuin julkkiksen pr-henkilö, jonka palkan ja suhteiden ylläpidon maksaa lehden toimitus. Seiskan nykyinen vastaava päätoimittaja Joni Soila kuvaili lehtihaastattelussa vuonna 2005 – ollessaan vielä Katso-lehden päätoimittaja – juorulehtien tekemistä ”viihteelliseksi sisällöntuotannoksi, ei journalismiksi”. Tämä käsitys vahvistuu, kun lukee Merilän kertomuksia itse tehtailluista tarinankäänteistä tai jopa sepitetyistä juoruista.

Jos Merilää on uskominen, touhu muistuttaa enemmän käsikirjoitettua tosi-tv:tä kuin autenttisten tapahtumien faktapohjaista dokumentointia, kuten journalismissa on tapana tehdä.

”Vaikeimmillaan työni Seiskassa oli juuri tällaista tasapainoilua kahden välillä, jossa toisessa vaakakupissa oli leipätyöni ja toisessa ystävyys. Piti konkreettisesti miettiä, että kummanko nilkkaan kusaisen. (- -) Tällaisia valintoja tuli eteen harva se päivä. Minun valintani kääntyivät kuitenkin usein sen ystävyyden puoleen, ehkäpä juuri siksi minua alettiin jo aikoinaan kutsua ’luottotoimittajaksi'”, kirjoittaja analysoi omaa rooliaan.

Kirjaa lukiessani putosin laskuista, mitä kaikkia Journalistin ohjeita lehdessä on mahdollisesti rikottu, mutta kirjasin mielenkiinnosta ylös, mitä luottotoimittaja Merilä jätti oman kertomansa mukaan uutisoimatta. Tällainen lista siitä tuli:

• Sivut 24-26: Jo Merilän ensitapaaminen Nykäsen kanssa muuttui haastattelun tekemisestä ryyppäämiseksi ja lopulta ”karhunpainiksi”. Merilä teki vuonna 1993 Somero-lehteen jutun Nykäsen muutosta paikkakunnalle. Juomisesta ja painimisesta jutussa ei mainittu mitään. Nykänen kiitteli juttua jälkeenpäin: ”Kiitti Kaitsu, juttu oli tosi hyvä”. Näin alkoi luottamuksen rakentuminen toimittajan ja julkkiksen välille.
• Sivut 29-30: Merilä hautasi Joel Hallikaiseen liittyvän uutisen oman ystävänsä takia. Ystävä olisi joutunut kiusalliseen tilanteeseen.
• Sivut 32-33: Merilä jätti kirjoittamatta tylystä ensikohtaamisestaan Paula Koivuniemen kanssa, koska arveli joutuvansa kohtaamaan Koivuniemen myöhemminkin työn merkeissä.
• Sivut 33-34: Merilä ei kertonut Riitta Korpelan pyynnöstä TiTi-nallen naulaamisesta otsasta puuhun vaan kirjoitti ”ihmeellisestä pienestä räsynallesta, joka vetää pienessä maalaiskylässkin 1000 ihmistä keikalleen katsomoon”.
• Sivut 52-55: Merilä ei uutisoinut, että Petteri Jussila pahoinpiteli itseänsä lyömällä oluttuopilla otsaansa niin, että veri roiskui. Sen sijaan Seiskan juorupalstan pikku-uutisessa kerrottiin, että Jussiloiden ravintolaillassa oli ollut pientä sanaharkkaa.
• Useita kohtia: Merilä ei kirjoittanut lehdessä kaikista Nykäsen pariskunnan väkivaltaisista ja itsetuhoisista välikohtauksista.
• Sivut 122-123: Merilä ei uutisoinut Mika Myllylän lohduttomasta itkukohtauksesta lentokoneessa vaan teki ”siistin jutun”, jossa kerrottiin Petteri Jussilan ryhtyvän markkinoimaan ternimaitoa Virossa Mika Myllylän avulla.
• Sivut 131-132: Merilä vaikeni täysin Topi Sorsakosken rakkauselämästä ja myöhemmin Sorsakosken pyynnöstä hänen vakavasta sairaudestaan.
• Sivut 135-136: Merilä jätti Jussilan pyynnöstä kertomatta gondolin kaatamisesta Venetsiassa.
• Sivut 184-185: Nykäsen tapaamisesta vanhempiensa kanssa ”sovittiin yhteisellä päätöksellä”, ettei siitä tehdä lehtijuttua.
• Sivut 199-200: Merilä ei uutisoinut Nykäsen puhelinsoitosta puukotusepisodinsa toiselle osapuolelle, vaikka oli kuvannut soiton videolle ja Nykänen vaati sen julkaisua.

Täytyy antaa Kai Merilälle tunnustusta ennen näkemättömästä kurkistuksesta viihdelehtimedian toimintatapoihin. Seiskan johdossa tästä paljastuskirjasta tuskin iloitaan, mutta lukija kiittää häpeilemättömän suorasukaisesta ja avoimesta kirjoitustyylistä.

Silti jää ilmaan epäilys: kertoikohan luottotoimittaja tässä kirjassakaan ihan kaikkea?