Merja Kyllönen palautti puoluevärin vaalikeskusteluun, mutta hukkasi itsensä

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kaikki presidenttiehdokkaat pitävät Ylellä puheen. Kuinka Merja Kyllönen onnistui?

Odotukset ja ennakkoluulot

Merja Kyllönen on tunnettu hersyvänä ja suorapuheisena sanankäyttäjänä. Tämä lupasi hyvää – jospa tarjolla olisi ehdokkaan itsensä näköinen puhe, jossa argumentit ovat selkeitä ja kieli mehevää? Toisaalta Kyllönen on ehdokkaiden yhteistenteissä myös raapustellut vastauksiaan paperille ja lukenut niitä sieltä. Jäykistäisikö tilanteen arvovaltaisuus ehdokkaista rennoimmankin?

Mitä saimme?

Puhe alkoi iskevästi ilman turhia jaaritteluja: ”Rakkaat suomalaiset! Harva asia pysäyttää ihmisen niin tehokkaasti kuin pitkä sähkökatko”. Tästä Kyllönen jatkoi kuvailemalla konkreettisesti Kainuun viime päivien kokemuksia. Monelle tutusta tai ainakin tunnistettavasta aiheesta Kyllönen laajensi perspektiiviä edelleen ilmastonmuutokseen, joka oli puheen keskeinen teema.

Aiheen valtavuudesta huolimatta hän ei kuitenkaan malttanut omistaa sille koko seitsenminuuttistaan, vaan mukaan oli sullottu runsaasti muutakin. Tavaraa oli niin paljon, että puhe vyöryi yliajalle.

Valitsemastaan ilmastonmuutos-teemasta käsin Kyllönen lähti haastamaan istuvan presidentin ja Suomen hallituksen linjauksia. Hän kritisoi suorin sanoin kehitysavun leikkauksia, asevientiä konfliktialueille ja ihmisoikeuksien ohittamista sekä moitti politiikan johtoa Naton ”herrojen” mielistelystä.

Puhe varmasti resonoi vasemman laidan äänestäjiin – jos he ehtivät sitä sen sisältöä omaksua.

Lopussa puhe kiertyi takaisin alun aiheeseen. Kuvaillessaan syrjäseudun ihmisten ponnistuksia ja yhteisöllisyyttä Kyllönen oli parhaimmillaan. Tässä ei tarvittu erityistä korukieltä, vaan asia hahmottui esimerkiksi näin: ”Kunnantalossa ei enää pidetty kokouksia – siellä käytiin vessassa ja suihkussa”.

Arvio

Kontrasti kansalaisia arjessa letkeästi kohtaavan Merja Kyllösen ja puheen pitäneen presidenttiehdokas Kyllösen välissä oli huomattava. Kyllönen luki esityksen muistilapuilta, ja vaikka katsekontaktia yleisöön olikin, läsnäolo kärsi lukemisesta ja kiireen tunnusta.

Ehdokas ravasi puheensa sellaista tahtia, että hengästyi itsekin.

Merja Kyllöstä on kiitelty aidoksi ja tavalliseksi poliitikoksi, joka ei ota itseään turhan vakavasti.  Nämä ovat hänen vahvuuksiaan, mutta nekin vaativat tasapainoilua. Kuinka aitoina me lopulta poliitikkomme haluamme? Olennaista lienee vaikutelma autenttisuudesta, koska toisaalta odotamme myös jonkinlaista poliitikon roolissa pitäytymistä.

Herrojen ja kansan tiukka erottelu, yksinkertaistukset ja poliitikkojen virkajargonista eroava puheenparsi veivät puhetta paikoin populismin puolelle. Tässä viittaan populismiin nimenomaan viestinnän tyylilajina, jossa ammennetaan muun muassa vastakkainasetteluista, ”arkijärjestä” ja kansanomaisista puhetavoista.

Ehdokkaiden ei tarvitse olla stand up -koomikoita, mutta Kyllösessä on tätäkin puolta. Tässä puheessa sitä ei kuitenkaan nähty, mikä oli sääli. Huumori olisi tuonut hieman raskassoutuiseksi jääneeseen esitykseen keveyttä ja yleisökontaktia. Se olisi myös tarjonnut monipuolisemman kuvan ehdokkaan persoonasta varsinkin niille, jotka eivät häntä tunne.

Yhteenveto

Kyllösen esiintyminen muistutti siitä, että ehdokkailla on näkemyseroja siinä, miten tasavallan presidentin tehtävää tulisi hoitaa. Hän näytti poliittista punaväriä, mikä palautti puoluepolitiikkaa presidentinvaalien keskusteluun.

Viestinnällisiä vahvuuksia puheessa olivat eteneminen tutuista asioista vieraampiin, yleisölle tunnistettavat konkretisoinnit sekä rakenne, jossa lopuksi palattiin alun teemaan ja ympyrä sulkeutui.

Ääneen lukeminen vähensi Kyllösen esiintymisessä läsnäolon ja spontaanisuuden tunnetta – siis juuri niitä vahvuuksia, joita häneltä muissa tilanteissa kyllä löytyy.