Blogit

Suomen Kuvalehden politiikan toimittajat Tuomo Lappalainen ja Heikki Vento sekä dosentti ja Vaasan yliopiston InnoLabin johtaja Mari K. Niemi seuraavat presidentinvaaleja ja arvioivat kampanjan käänteitä.

Itselleen naurava symppis-Paavo muuttui taas jankuttaja-Väyryseksi

Blogit Linnanvahti 4.1.2018 10:44
Tuomo Lappalainen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Tämänvuotisilla presidentinvaaleilla on itse asiassa yllättävänkin paljon yhtymäkohtia kuuden vuoden takaiseen edelliseen kertaan verrattuna.

On selvä ennakkosuosikki: Sauli Niinistö. On punavihreisiin äänestäjiin yli puoluerajojen vetoava haastaja: Pekka Haavisto. On sosiaalidemokraattien hätävara, joka ei pysty kunnolla innostamaan edes omia.

Ja sitten on Paavo Väyrynen.

Väyrysen kohdalla pitää kuitenkin samaan hengenvetoon todeta, että Paavo vuosimallia 2018 eroaa yhdessä oleellisessa suhteessa melkoisesti vuoden 2012 Paavosta. Vuosien tavoin Paavotkaan eivät ole veljiä keskenään.

Kuuden vuoden takainen Väyrynen oli paljon muutakin kuin tuttu omia totuuksiaan jankkaava pyrkyri. Politiikan seuraajat haukkoivat ällistyneinä henkeään, kun vaalitilaisuuksissa esiintyi silloin uudenlainen Paavo, joka ei suhtautunut itseensä haudanvakavasti ja oli jopa oppinut tekemään hienovaraista pilaa itsestään. Kuumille kiville menneet Paavo ja Vuokko –mukit tekivät Väyrysestä jopa jonkinlaisen sympaattisen retrohahmon.

Väyrynen luottaa siihen, että kun asian toistaa tarpeeksi monta kertaa, se muuttuu totuudeksi.

Mukimyynti jatkuu edelleen, mutta muuten symppis-Paavo on enää muisto vain. Valitsijayhdistyksen ehdokkaana nyt kampanjoiva ehdokas muistuttaa tällä kertaa paljon enemmän vuosien 1988 ja 1994 Väyrystä kuin kuuden vuoden takaista painostaan.

Hyvä esimerkki tästä saatiin Väyrysen 3. tammikuuta julkaisemassa blogissa. Siinä hän jatkoi itse joulun alla aloittamaansa kinaa siitä, oliko Niinistö joskus myöntänyt, että euroon siirtyminen ja Suomen jäsenyys euroalueessa olisi ollut virhe. Faktantarkistajat eivät olleet löytäneet väitteen tueksi yhtään lähdettä, mutta Väyrynenpä löikin pöytään omasta mielestään kiistattoman todisteen: oman kirjansa.

Samassa blogissa hän jatkoi vielä vänkäämistä Niinistön kanssa ikään kuin luottaen siihen, että kun saman kiistanalaisen asian toistaa tarpeeksi monta kertaa, se muuttuu lopulta totuudeksi.

Samaa taktiikkaa Väyrynen sovelsi myös vuosien 1988 ja 1994 vaaleissa.

Väyrysen taktiikka on kieltämättä ovela. Yksi politiikan vanhoista viisauksista kuuluu, että suosittujen ehdokkaiden ei kannata lähteä mutapainiin kaiken maailman kärpässarjalaisten kanssa, sillä siinä on heille vain hävittävää. Väyrynen on kääntänyt tämän asetelman toisin päin käymällä ylivoimaisen ennakkosuosikin kimppuun. Ajatus on, että näin hän itsekin hivuttautuu raskaampaan sarjaan kuin oikeasti kuuluisikaan.

Samaa taktiikkaa Väyrynen sovelsi aikoinaan myös vuosien 1988 ja 1994 vaaleissa. Ensimmäisellä kerralla hänen maalitaulunaan oli silloinen istuva presidentti Mauno Koivisto, toisella yrittämällä gallupeissa piikkipaikkaa pitänyt Martti Ahtisaari. Koivistoa Väyrynen kovisteli vuoden 1987 hallitusratkaisusta, Ahtisaarta hän yritti mustamaalata YK:n alaisen Wider-instituutin rahoitusepäselvyyksistä. Katse oli siis niilläkin kerroilla tiukasti menneisyydessä.

Taktiikan toimivuudesta on tähänastisten esimerkkien perusteella vaikea sanoa mitään yleispätevää. Vuonna 1988 Väyrynen menestyi yli odotusten, mutta 1994 negatiivinen kampanjointi ei siivittänyt häntä toiselle kierrokselle. Kolmas yritys kuusi vuotta sitten toi vähintäänkin mukiinmenevän – kirjaimellisesti – tuloksen, vaikka toinen kierros jäikin haaveeksi.

Toki voi olla niinkin, että Väyrysen aika on nyt vain yksinkertaisesti ohi, tyylistä riippumatta.

Linnanvahti -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.