Huhtasaaren kohutut gradukohdat: Viitteet miten sattuu, lainatut tekstit mainitsematta

Profiilikuva
Blogit Linnanvahti
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kollega Pekka Ervasti kirjoitti aamun Maaseudun Tulevaisuudessa oivaltavasti siitä, kuinka näissä presidentinvaaleissa ehdokkaiden taustoja on reposteltu poikkeuksellisen vähän muutamiin aikaisempiin kertoihin verrattuna.

Kuten kaikki vedenpitävät tosiseikat, tämäkään sääntö ei kuitenkaan olisi mitään ilman yhtä vastikään paljastunutta poikkeusta.

Presidenttipeliä on eilisestä lähtien hämmentänyt piskuisen liberaalipuolueen puoluesihteeri Tuomas Tiainen, joka nosti Uuden Suomen blogissaan esiin joitakin perussuomalaisten Laura Huhtasaaren graduun liittyviä epäselvyyksiä.

Tiaisen väite kuului, että Huhtasaari plagioi aikoinaan vuonna 2003 hyväksyttyyn graduunsa lauseita suoraan muiden teksteistä. Perussuomalaisten lehti Suomen Uutiset leimasi väitteen tuoreeltaan ankaksi, ja myös Huhtasaari itse kertoi saaneensa anonyymiksi jääneeltä ”useita graduja ohjanneelta” henkilöltä vahvistuksen, ettei plagiointisyytteille ole mitään pohjaa.

Tutkijoilta kuultiin kuitenkin myös toisenlaisia arvioita, ja Jyväskylän yliopisto ilmoitti aloittavansa plagiointiväitteiden selvittämisen.

Jyväskylän yliopisto ilmoitti aloittavansa plagiointiväitteiden selvittämisen.

Kuka on oikeassa? Kävin läpi Huhtasaaren gradusta Tiaisen esiin nostamat kohdat, ja sen verran voi varmuudella sanoa, ettei Huhtasaari selviä yhdestäkään niistä puhtain paperein.

Sivulla 15 Huhtasaari lainaa sanatarkasti Henriikka Hoffrenin gradua Suomalaiset Ranskassa (2000). Tekstissä ei kuitenkaan viitata lainkaan Hoffreniin, eikä Hoffrenin työtä löydy myöskään lähdeluettelosta. Kaiken lisäksi Huhtasaaren viite ei vie edes Hoffrenin alkuperäiselle lähteelle (Sue & Sue 1990), vaan aivan muuhun teokseen (Hofstede 1991).

Sivulla 40 on puolestaan lyhyt sanatarkka lainaus Jaana Heleniuksen gradusta Oppimispäiväkirja kliinisen laboratoriotyön opiskelijan ohjauksessa (1999). Myöskään Heleniuksen gradua ei löydy Huhtasaaren lähdeluettelosta. Tekstissä ei puolestaan ole lähdeviitettä lainkaan.

Huhtasaaren kolmas suora lainaus (sivu 47) on Oksana Myllylän tutkielmasta Venäjänkieliset lapset suomalaisessa koulussa (2002). Kahden muun työn tavoin Myllyläkin puuttuu lähdeluettelosta. Huhtasaarella suoran lainauksen sisältävän kappaleen lopussa on viittaus Breakwell 1986, kun taas Myllylän alkuperäistekstissä lähteenä on Liebkind 1994.

Kaikkia kolmea esimerkkiä siis yhdistää, että lähdeviitteet ovat miten sattuu, lainauksia ei ole merkitty asianmukaisesti, eikä suoraan lainattuja tekstejä mainita edes lähdeluettelossa. Onko kyse huolimattomuudesta, piittaamattomuudesta vai tahallisesta vilpistä, siitä jokainen saa tehdä omat päätelmänsä. Kai joku voi uskoa sellaiseenkin ihmeeseen, että kaksi kirjoittajaa olisi jonkin erikoisen sattuman kautta päätynyt toisistaan riippumatta sanasta sanaan samaan muotoiluun.

Monien perussuomalaisten reaktioista päätellen koko gradujupakka on vain uusi punavihreä juoni.

Huhtasaaren kannalta kohun saldo saattaa olla jopa positiivinen. Monien perussuomalaisten reaktioista päätellen koko gradujupakka on heidän mielestään vain yksi uusi punavihreä juoni ja Huhtasaari pelkkä viaton uhri, jonka taakse pitää ryhmittyä entistäkin tiiviimmin.

Varma häviäjä on sen sijaan Jyväskylän yliopisto ja sen Kokkolassa sijaitseva Chydenius-Instituutti. Niiden laaduntarkkailusta tapaus Huhtasaari ei anna kovin kaksista kuvaa. Jotenkin kuvaavasti gradun hyväksymispäiväksikin on lausunnossa merkitty tuhannen vuoden päässä oleva päivämäärä: 19.12.3003.

 

LISÄYS 17.1. klo 16.35

Huhtasaaren gradussa on neljäskin, lähes sivun mittainen kirjoitusvirheitä (assimilaatiooon kolmella o-kirjaimella) myöten sanatarkka lainaus Hoffrenin gradusta ilman siihen viittaavaa lähdemainintaa. Käytännössä se tarkoittaa, että yli puolet gradun yhtä keskeistä teoreettista käsitettä, akkulturaatiota, käsittelevästä luvusta on sanasta sanaan kopioitu Hoffrenilta. Molemmista graduista samassa muodossa löytyvä kohta kokonaisuudessaan:

”Berry on muotoillut nelivaiheisin akkulturaatiomallin kuvaamaan akkulturaatioprosessin onnistumista tai epäonnistumista. Päätekijöitä tai suuntautumisvaihtoehtoja on kaksi: haluaako pitää yllä omaa kulttuurista identiteettiään vai olla enemmän tekemisissä muiden kulttuurien edustajien kanssa. Tavoiteltavin vaihtoehto on integraatio, jolloin maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurisen ja etnisen identiteettinsä mutta sopeutuu myös uuden yhteiskunnan kulttuuriin tuntematta tästä ristiriitaa. Maahanmuuttaja hyväksyy valtakulttuurin mutta pitää omaa etnistä kulttuuriaan sitä parempana, ja etninen identiteetti koetaan henkisenä pääomana ja voimanlähteenä. Integraation onnistumiseen vaikuttaa vastaanottavan maan suvaitsevaisuus.

Usein vallalla ollut siirtolaisuuspolitiikan muoto tähtää siirtolaisen assimilaatiooon, jolloin maahanmuuttaja ei säilytä omaa kulttuuriaan vaan menettää alkuperäisen kulttuurisen identiteettinsä ja sulautuu valtaväestöön. Yleensä assimilaatio on mahdollista vasta kolmannessa siirtolaispolvessa. Epäonnistunut akkulturaatio johtaa isolaatioon tai separaatioon, jolloin maahanmuuttaja eristyy uudesta yhteiskunnasta, suhtautuu siihen vihamielisesti, vaalii oman etnisen taustansa arvomaailmaa ja pidättäytyy ”omiensa” parissa. Huonoin akkulturaation tulos on marginalisaatio, jolloin maahanmuuttaja syrjäytyy sekä valtakulttuurista että omasta viiteryhmästään. Tämä saattaa johtua yhteiskunnallisesta syrjinnästä, joka estää maahanmuuttajaa toteuttamasta omia projektejaan. Akkulturaatiomallit saattavat samalla henkilöllä vaihdella tilassa ja ajassa, niin että maahanmuuttaja on esimerkiksi työssään assimiloitunut, harrastuksissaan integroitunut ja kotonaan separoitunut.”

Ainoa ero on, että Hoffren viittaa lähteenä G.W. Berryn teoksiin vuosilta 1980, 1988 ja 1992, kun taas Huhtasaaren lähteenä on Berryn teos vuodelta 1989.