Blogit

Merkintöjä mullistuksista

Tšernobylin kaasunaamarit ja journalismin moraali

Blogit Lindholm/Jari Mr 14.4.2016 16:20
Jari Lindholm
1960–2016.

Pripjatin autiokaupungissa lähellä Tšernobyliä törmäsin makoisaan journalistis-eettiseen ongelmaan.

Tiedättehän ne kuuluisat lasten koon kaasunaamarit, joita lojuu hylätyn koulun lattialla? Ne joista on vuosikaudet otettu dramaattisia kuvia osoittamaan, kuinka koululaisillekin tuli äkkilähtö, kun Tšernobylin ydinvoimalassa räjähti aamuyöllä 26. huhtikuuta 1986?

Siis nämä:

4H3A0330

Ikävä kyllä todellisuus pilaa tälläkin kerralla hyvän draaman.

Paikalliset oppaat kertovat avoimesti, ettei kaasunaamareita ollut ruokasalin lattialla 26. huhtikuuta. Niitä säilytettiin väestönsuojeluharjoituksia varten pahvilaatikoissa koulun kellarissa, mistä joku on ne vuosien saatossa raahannut yläkertaan. Niitä ei käytetty onnettomuuspäivänä, ja miksi olisi käytettykään: pripjatilaiset eivät tienneet olevansa vaarassa, ja vaikka olisivat tienneetkin, nämä kemiallisten myrkkyjen torjuntaan tarkoitetut naamarit olisivat olleet hyödyttömiä.

Eikä pripjatilaisille sitä paitsi mikään kiire tullut. Koulu päättyi sinä lauantaina klo 14, jolloin lapset lähtivät normaalisti kotiin. Evakuoinnista ilmoitettiin kovaäänisillä vuorokautta myöhemmin, sunnuntaina klo 13.10. Sitä ennen kaupunkilaisia oli jo kehotettu pakkaamaan kassit valmiiksi.

Kukaan ei siis ”jättänyt kiireessä” mitään mihinkään. Ei kattilaa liedelle, ei kaasunaamareita ruokalaan, ei satukirjoja lastentarhan lattialle eikä nukkeja pihalle lehtikasaan. Jos näette valokuvissa tällaisia asetelmia, ne ovat lavastuksia.

Mutta eikö erehtyminen ole inhimillistä? Kuinka voisi tietää kaasunaamarien todellisen taustan, ellei opas sitä kerro?

Niin, kuinka tosiaan:

4H3A0332

Kiire näyttää lapsilla olleen, siihenhän on unohtunut suksetkin – kuumana kevätpäivänä.

Kaasunaamarikuvissa ei ole sinänsä mitään väärää, tavarahan on aitoa. Ongelma syntyy, kun tausta jätetään avaamatta ja konteksti kuvaamatta.

Näin on tehty vuosien varrella yhä uudelleen. Esimerkiksi Getty Images -kuvatoimisto kertoo asiakkailleen tarjoamassaan kuvatekstissä, että kyseessä ovat ”Pripjatin asukkaille jaettavaksi lähetetyt kaasunaamarit, jotka mätänevät koulun aulassa”. Draamaa luodaan vihjaamalla, että joku olisi toimittanut kaupunkiin suojavarusteita, jotka jäivät käyttämättä.

Toisaalta onnettomuudesta on kulunut 30 vuotta, joten eivätkö lavastukset jo ole tavallaan osa todellisuutta?

Kyllä, ja tekstissähän asian voi aina selittää. Mutta valokuvat ovat toinen juttu. Pienet kaasunaamarit laukaisevat vahvan tunnereaktion, joka perustuu tässä tapauksessa väärään mielleyhtymään. Väärinkäsitystä voi yrittää oikoa kuvatekstillä, mutta haluaisin nähdä sen uutisdeskin, jossa vapaaehtoisesti vesitetään hyvä tunnelma kertomalla, että kuvan naamarit eivät liity onnettomuuteen.

Tilanteiden lavastaminen on dokumentaarisessa kuvajournalismissa kiellettyä, ja aihe herättää tuon tuosta värikästä keskustelua. Viimeksi asia kuohutti journalistifoorumeita maaliskuussa, kun palestiinalaiskuvaaja Khaled Al Sabbah jäi nolosti kiinni pikkutytön ohjailusta Brysselin terrori-iskujen jälkeen Place de la Boursen muistopaikalla.

Tuolloin jotkut valokuvaajat olivat sitä mieltä, että ongelmaa ei ole, kunhan ei itse lavasta mitään – kollegan lavastuksen kuvaaminen on ihan jees.