Blogit

Merkintöjä mullistuksista

Me emme tiedä pakolaisista mitään

Blogit Lindholm/Jari Mr 31.5.2016 13:45
Jari Lindholm
1960–2016.

Maahanmuuttovirastolle sattui pari viikkoa sitten moka. Vaikka virasto on kulkenut kauas Eila Kännön ajoista ja siellä on nykyisin töissä asiansa osaavia ihmisiä, joku hölmö meni kirjoittamaan tiedotteeseen, että turvallisuustilanne Irakissa, Afganistanissa ja Somaliassa on ”viime kuukausina hiljalleen parantunut”.

Siitäkös riemu repesi. Vanha vitsi Nobelin rauhanpalkinnosta lähti uudelle kierrokselle. ”Voinkin tästä palata töihin johonkin sanomalehteen ja alkaa julkaista juttuja mistä vain aiheesta minua huvittaa, kun kerran turvallisessa maassa asustan”, irvaili Suomessa turvapaikkaa odottava irakilaistoimittaja.

Migrissä tiedetään aivan varmasti, että Bagdadia on autopommitettu rajummin kuin kuukausiin ja että taleban on tekemässä uutta tulemista Afganistanissa. Kun hallitus kuitenkin samaan aikaan penää tiukennuksia turvapaikkaratkaisuihin, jotain piti tehdä, ja niinpä tiedotteeseen luiskahti alkeellisin mahdollinen Stubb-luokan emävalhe.

Mutta jos väite turvallisuuden kohenemisesta ei kestä päinvaloa, eivät viraston suomalaisten arvostelijoiden argumentitkaan kaksisia ole. Niissä on aivan yhtä alentuva, uuskolonialistinen, argumentoijan kallisarvoista asiantuntemusta korostava sävy: tulkaa kaikki meille turvaan, me Jopoilla tsygäilevät partahipsterit kyllä tiedämme kuinka turvaton teidän kurja maanne on.

Ette tiedä. Enkä minäkään tiedä, vaikka ramppaan siellä alinomaa.

Turvallisuudentunne on subjektiivinen asia, sitä ei voi mitata autopommiuutisilla. Eikä toisaalta ole millään tavalla häpeällistä, jos Suomi ei muiden länsimaiden tavoin enää kelpuuta turvapaikan perusteluksi pelkkää pahaa aavistusta. ”Koska tahansa voi pamahtaa” on kauhea fiilis mutta kehno selitys Migrin haastattelussa.

Viime viikolla työmatkalla Syyriassa päädyin jälleen pohtimaan, miksi joku lähtee pakolaiseksi mutta toinen ei.

Raunioituneessa Homsissa tapasin perheitä, jotka ovat lyhyen poissaolon jälkeen palanneet koteihinsa, vaikkei niistä ole pystyssä kuin pari hassua seinää. Kaikilla oli tuttuja Turkissa, Libanonissa ja Euroopassa, ja kaikki sanoivat samaa: ei kiitos, pysymme täällä, ulkomailla on vielä ankeampaa.

Kysymys ei ole valinnanvapaudesta, kyllä he muuttaa saisivat. Eikä siitä, että kaupunki olisi turvallinen: autopommeja täälläkin räjähtelee. Jokin työntävä tekijä vain puuttuu. Tai ehkä heidän kotiseuturakkautensa on tavallista väkevämpää sorttia.

Uskokaa tai älkää, kriisimaissakin asuu yksilöitä. Aivan samalla tavalla kuin jokaisella turvapaikkaa hakevalla on oma tarinansa, sodan keskelle jääneillä on syynsä päätökselleen. Me emme voi syitä tietää, ja on ylimielistä tehdä yleistyksiä sen pohjalta, mitä otsikot aamun lehdessä sattuvat kiljumaan.

Jokaiselle suomalaiselle tekisi hyvää käydä joskus tutustumassa paikan päällä, miten ihmiset näissä maissa elävät. Erityisen hyödyllistä se olisi niille, jotka jatkuvasti paukuttavat netissä mielipiteitä paikallisten asioista. Oman tollouden tajuaminen on kasvattava kokemus.