Transsukupuolisia, natseja ja keskiluokkaisia identiteettikriisejä
Olen elänyt vuoden ajan eräänlaisessa limbossa. Sen jälkeen, kun Mad Men viime keväänä päättyi, oikein mikään tv-sarja ei ole tuntunut miltään. Jokaisessa on jokin kauneusvirhe, joka ei ole nostanut sarjaa massan – vaikkakin laadukkaan massan – yläpuolelle.
Nyt olen löytänyt Mad Menin manttelinperijän, lähes täydellisen tv-sarjan: Transparent. Katsoin Amazon Studiosin tuottaman sarjan ensimmäisen jakson jo tuoreeltaan keväällä 2014 (silloin Amazon aloitti laajaa omaa tv-sarjatuotantoa ja se julkaisi pilottijaksot useasta sarjasta, joista vain osa pääsi tuotantoon), mutta jatkoin seuraamista vasta nyt, kun huomasin, että sarjan molemmat tuotantokaudet löytyvät Viaplay-palvelusta. Seuraavissa kappaleissa on luvassa juonipaljastuksia.
Transparent kertoo losangeleslaisesta Pfeffermanien juutalaisperheestä, jonka isä (erinomainen, monia palkintoja roolistaan pokannut Jeffrey Tambor) tulee vanhoilla päivillään ulos kaapista transsukupuolisena. Paljastus ravistelee lähipiiriä, eniten kolmea perheen aikuista lasta Sarahia, Joshia ja Alia, jotka myös alkavat etsiä omaa paikkaansa. Kun omasta isästä eli Mortista tulee Maura, ”Poppasta” ”Moppa”, lapset alkavat kyseenalaistaa itseäänkin. Jos isä on koko elämänsä joutunut naamioitumaan ja peittämään oman identiteettinsä, silloinhan koko lapsuus ja nuoruus on perustunut valheelle.
Sarjan luojan Jill Solowayn oivallus on nerokas. Kysymys on oleellinen: miten omat salaisuudet vaikuttavat lapsiin? Sarjassa Pfeffermanien perheen menneisyydestä paljastuu monia salaisuuksia, jotka on pidetty pimennossa, koska vanhemmilla on ollut kulissit pidettävänä yllä.
Esimerkiksi perheen nuorin sisarus Ali (Gaby Hoffman) ei saanut 13-vuotiaana Bat Mitzvah -juhlaansa, koska samana viikonloppuna oli transvestiittien tapaaminen, jonne isä kaikilta salaa meni. Kun isä yrittää myöhemmin selitellä, että ei Ali edes halunnut juhlaa, Ali ihan oikeutetusti suuttuu: ”ei 13-vuotias tee sellaisia päätöksiä”. Vanhemmat eivät hoitaneet omia velvollisuuksiaan vanhempina.
Sarjan laaja teema on identiteetti – niin sukupuolinen, seksuaalinen kuin uskonnollinenkin. Ne sotkeutuvat toisiinsa, ja niin kuin oikeassa elämässä, rajat eivät koskaan ole selvästi piirrettyjä. Perheen vanhin lapsi Sarah (Amy Landecker) havahtuu siihen, että oma ydinperheidylli (aviomies, kaksi lasta, farmariauto) ei olekaan se, mitä hän haluaa. Hän valitsee toisenlaisen idyllin, joka osoittautuu yhtä ahtaaksi.
Myös Maura törmää ahtaisiin lokeroihin jatkuvasti. Vaikka hän identiteetiltään on nainen, ulkomaailma ei koe niin. Hän kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa häntä ei osata määritellä. Hän yrittää flirttailla baarissa naisen kanssa, mutta tilanteesta tulee kiusallinen. 1990-luvulle sijoittuvassa takaumassa hän lähtee transvestiittien metsäleirille, jossa vallitsee testosteronin hajuinen konsensus, että he ovat miehiä (jotka vain pukeutuvat välillä naisten vaatteisiin).
Sen jälkeen kun Maura on tullut kaapista ulos, hän on samassa tilanteessa naisille suunnatulla festivaalilla. Vasta perillä paljastuu, että se on tarkoitettu naisille ”jotka ovat syntyneet naisiksi”. Transsukupuolinen Maura on joka paikassa ulkopuolinen ja ei-toivottu. Jopa transyhteisö, josta tulee hänen turvasatamansa, osoittaa omat sääntönsä ja rajoitteensa. Tätä ulkopuolisuutta kuvataan uskottavasti. Toisaalta erinomainen oivallus sarjan luojalta Jill Solowaylta on se, että Mortia/Mauraa ei glorifioida. Hän on itsekäs ja paikoin yhtä ahdasmielinen kuin muutkin. Nuorempana hän oli jopa sovinisti.
Transparentissa on sekä hienoja intiimejä kohtauksia että upeita joukkokohtauksia, joissa kuvataan juutalaisia traditioita – esimerkiksi Yom Kippuria. Molemmat, niin yksityinen kuin julkinen ja juhlava, ovat sarjassa tärkeitä. Monet kattoteemat kiteytyvät yksittäisiin kuviin. Kun ydinperheidyllinsä kyseenalaistava Sarah aloittaa suhteen naisen kanssa, koko huvittavan traaginen tilanne kiteytyy kohtauksessa, jossa hän harrastaa seksiä farmariautonsa takapenkillä. Kamera kuvaa tilannetta ulkopuolelta, ylhäältä niin, että nähdään ainoastaan autosta irrotetut turvaistuimet. Vaikka sarjassa on paljon seksiä ja alastomuutta, ne ovat aina perusteltuja. Ei kiihottavaa, vaan kiusallista, noloa, arkista.
Paikat ovat tärkeitä. Yksi keskeisistä tiloista on Pfeffermanien lapsuudenkoti, jonka uuden identiteetin saanut isä jättää lasten armoille. Tilasta, jota jatkuvasti muokataan ja jonka sisällä monet paljastukset tapahtuvat, tulee koko hajoavan perheen symboli. Toisen kauden lopussa on upea kohtaus, joka sijoittuu talon uima-altaaseen. Perheen aikuiset lapset palaavat mielikuvissaan lapsuuteen, ja ilman selittelyä ja osoittelua, myös katsoja näkee heidät lapsina. Tehokasta televisiota.
Kaikesta ihmisten epäselvyyksistä, katkeruudesta ja sotkuista huolimatta Transparent ei ole kyyninen sarja. Se kuvaa sisarusten välistä sitoutumista ja perhedynamiikkaa todella uskottavasti ja lämmöllä.
Transparent on myös ajankohtainen sarja, joka (uhka)rohkeasti pyrkii selittämään länsimaisten näennäisesti hyvinvoivien nykyihmisten identiteettikriisiä historian avulla. Sarja vie katsojan erikoisten leikkausten avulla 1933-luvun Weimarin Saksaan, jossa Pfeffermanien perheen sukulaiset elävät ja josta he natsien ilmaannuttua pakenevat Amerikkaan. Kaikki eivät pääse matkaan; vääränlaista seksuaalisuutta harjoittavien kirjat poltetaan ja heidät teloitetaan ensimmäisenä.
Sarjasta on tulossa kolmas tuotantokausi vielä tänä vuonna.