Blogit

Televisio elää uutta kultakauttaan. Ilkka Pernu kirjoittaa siitä.

Mitä Mustille leskille oikein on tapahtunut?

Blogit Lähetyssaarnaaja 26.4.2016 11:35
Ilkka Pernu
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa hyvää tarinankerrontaa.

Musta lesket oli toissa vuonna selvästi paras kotimainen draamasarja. Parhaimmillaan se tavoitti samanlaisia trillerin ja mustan huumorin sävyjä kuin Fargo tai Täydelliset naiset (Desperate Housewives). Se voitti kaikki keskeiset Venla-palkinnot: ohjaaja, käsikirjoittaja, draamasarja. Se myös kiinnosti ulkomailla: sarjan oikeudet myytiin moniin maihin (Jenkeissä CBS on tehnyt pari pilottijaksoa, ja Viaplay ja TV3 julkaisivat alkuvuodesta pohjoismaisen version nimeltä Black Widows – siinä Peter Stormare on Ruotsin Ville Tiihonen).

Kotimaisen Mustien leskien odotettu toinen tuotantokausi alkoi viime maaliskuussa, ja kaikki on nyt toisin. Se ei ole kovin hyvä. Tarina ei etene, ja kun se etenee, se menee kummallisiin suuntiin. Näyttelijätyö vaikuttaa kömpelöltä. Ennen kaikkea sarjan tyylilaji on hukassa. Ensimmäisen kauden liioiteltu mutta uskottava trilleri on vaihtunut slapstick-huumoriin. Naurua haetaan väkisin uusilla hassuilla hahmoilla ja yllättävillä käänteillä. Alkuperäinen jännite on poissa.

Mustat lesket on lähtenyt väärään suuntaan.

Mustat lesket on lähtenyt väärään suuntaan.

Ensimmäisellä kaudella tarina pysyi koossa yksinkertaisella tavalla: kolmen päähenkilönaisen dynamiikan ansiosta. Kaikki dramaturgiset ratkaisut liittyivät heidän tekemään rikokseen ja siihen, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä ja keskinäisiin suhteisiinsa. Rikos ja menneisyys vainoaa. Nyt fokus on hukassa.

Sarjan käsikirjoittajat ilmeisesti ovat halunneet uudistaa sarjaa ja raikastaa tyylilajia. Mutta perussääntö pätee myös tv-kirjoittamisessa: jos se ei ole riki, älä korjaa. Parhaat sarjat pitävät tyylistään loppuun saakka kiinni. Esimerkiksi yksi kaikkien aikojen pisimmistä tv-sarjoista, Simpsonit, ei ole muuttunut 27 tuotantokaudessa juuri lainkaan.

Uusien temppujen keksiminen kertoo oikeastaan suomalaisen tv-käsikirjoittamisen heikosta tasosta. Ei katsoja kaipaa kikkailua, vaan uskottavia hahmoja ja selkeää (mieluummin yksinkertaista kuin rönsyilevää) stooria.