Supersankarit telkkarissa – uhka vai mahdollisuus?

Onkohan supersankaraineksen tihkuminen elokuvamaailmasta televisioon hyvä asia? Viime vuosien suurimpia elokuvafranchiseja ovat nimenomaan olleet Marvel-sarjakuvauniversumin megalomaanisia – dramaturgian lakeja ja virtsarakkojen kantokykyä mittaavat – tuotteita. Itse olen menettänyt niihin mielenkiintoni ajat sitten.

Tänä vuonna Marvel on tuonut osan mittavasta back-katalogistaan pienelle ruudulle. Suunnitelmia on pitkälle lähitulevaisuuteen – tulossa on ainakin kolme uutta sarjaa. Onneksi sentään formaatin rajoitteet on otettu huomioon eikä suoratoistopalvelulle ole edes yritetty tehdä valtavia lateksiasuisten jössiköiden taistelukompositioita ja erikoistehostedialogeja.

Ainakin Marvelin ja Netflixin rakkauslapsissa Daredevilissä ja tuoreimmassa, viikko sitten suoratoistopalveluun tulleessa Jessica Jonesissa sarjakuvamaisuus on löydetty muualta kuin supersankarikliseistä. Sarjakuvamaisuus löytyy muista kliseistä, esimerkiksi vähän kököstä dialogista.

Jessica Jones ja Daredevil ovat pohjimmiltaan kovaksikeitettyjä yksityisetsiväpastisseja, joiden päähenkilöillä vain sattuu olemaan yliluonnollisia kykyjä. Kummassakin sarjassa ne ovat tyylikkäästi taka-alalla. Jessica Jones (Krysten Ritter) on kyyninen, sarkastinen ja traumatisoitunut yksityisetsivä, jonka (ilmeisen noloon) trikoomenneisyyteen viitataan vain dialogissa. Hän pelottelee ihmisiä laserkatseellaan, jota hänellä ei tietenkään ole.

Jonesissa on kaikki klassisen tv-sankarin ominaisuudet: traagisuus. Hänen takiaan muut joutuvat vaaraan. Supersankarin klassinen paradoksi: maailma olisi turvallisempi paikka ilman heitä. Se on myös todella synkkä, niin kuin monet sarjakuvatkin ovat. Alunperin todella brutaali Daredevil toimii televisiossa hyvin (tässä yhteydessä ei puhuta mitään sysipaskasta Daredevil-elokuvasta).