Pikku Quinquin on todellinen vaihtoehto Nordic Noirille

Joko pohjoismaalainen synkkä vahvasti värimääritelty rikossarjabuumi kyllästyttää? Niin minuakin. Genren lippulaivan Silta-sarjan kolmas kausi alkaa Ylellä ensi sunnuntaina – samaan aikaan kuin Ruotsissa.

Toinen dekkarigenre, josta on televisiossa ylitarjontaa, on nostalgisoivat nummentuoksuiset rikossarjat. Murdochin murhamysteerit, Shetlandsaarten murhat ja Grantchester sekä klassikko Hercule Poirot. Yle on ottanut nyt tehtäväkseen viedä kansalaisten ajatukset pois maan ahdistavasta ilmapiiristä.

Tuntuu, että siinä ovat ainoat dekkarivaihtoehdot – pitäisi valita ruton ja koleran väliltä. Tai no, puuron ja paahtoleivän, väliltä. Aina sitä samaa. Onneksi nyt ei tarvitse, sillä on olemassa sellainen rikossarja kuin Pikku Quinquin, jonka jaksot ovat nyt katsottavissa Yle Areenassa osana Rakkautta ja anarkiaa -festivaalia. Ranskalaisen ohjaajan Bruno Dumontin neliosainen luomus on häkellyttävä kokonaisuus, jota on vaikea määritellä.

Idyllisestä ja turvallisesta murhamysteeristä muistuttavat ainoastaan Luoteis-Ranskan merenrantakylän puitteet, mutta muuten kaikki on vähän vinksallaan. Betonibunkkerista löytyvän lehmänraadon sisältä löytyvä päätön naisen ruumis (lue ihmeessä määritelmä uudestaan) suistaa pikkukylän kummallisille raiteille. Hassu poliisipäällikkö Van der Weyden tuo tarinaan slapstickia.

Siinä missä Nordic Noirin vahvuus on aina samankaltainen painostava tunnelma, joka syntyy lintukotoa uhkaavasta pahasta ja siinä missä nummimurhamysteerien suosio perustuu etäännyttämiseen ja tuttuuteen, Pikku Quinquinia on mahdoton lokeroida. Siitä löytyy molempia ääripäitäitä. Ennen kaikkea se on mustaa huumoria, jonka alta raaputtamalla löytyy muunkin väristä komiikkaa. Erikoisennäköiset amatöörinäyttelijät tuovat oman sävyn.