Miten romaani siirretään televisioon?

Profiilikuva
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa hyvää tarinankerrontaa.

Brittiläisen kirjailijan Hilary Mantelin Susipalatsi (Wolf Hall) on upea romaani. Se voitti ilmestymisvuonnaan 2009 Man Booker -palkinnon ja on sittemmin pokannut muitakin tunnustuksia.

Se kertoo Henry VIII:n neuvonantajasta Thomas Cromwellista yhtä aikaa viihdyttävästi että kaunokirjallisesti kunnianhimoisesti. Se ei ole historiallista viihdehöttöä, vaan Mantelin kieli on vivahteikasta ja juonenkuljetus mestarillista. Usein historialliset romaanit tapaavat kallistua yhteen suuntaan; joko ne ovat romanttista huttua tai historian tapahtumien uuvuttavaa referointia.

Se, mikä erottaa Mantelin historiallisen romaanin monista muista vastaavista, on Mantelin tarkka psykologinen silmä. Englannin historian moneen kertaan kerrotut tapahtumat kuvataan sivusta, Cromwellin kautta. Historiankirjoitus nyrjähtää siinä vaiheessa kaunokirjallisuuden puolelle, kun Mantel pureutuu hahmon pään sisälle. Mantel ei spekuloi, mitä Cromwell ajatteli, vaan tekee sen, minä kirjailijan kuuluu: kertoo, mitä fiktiivinen hahmo nimeltä Thomas Cromwell ajatteli ja tunsi.

Kiinnostava kysymys on: miten tällainen psykologisesti vahva teksti oikein siirretään ruudulle? Kertojan sisäinen ääni on paperinmakuinen ratkaisu, jolla on lähes poikkeuksetta etäännyttävä vaikutus. House of Cardsissa se juuri ja juuri toimii, mutta omasta mielestäni se lähinnä estää samaistumista. Näkymättömän seinän rikkominen on aina riski. Carrie Bradshaw’n monologit tekevät Sinkkuelämää-sarjasta chick-litiä. Sarja tekee sen tarkoituksella.

Onnistuneet itsenäiset adaptaatiot eivät edes yritä kopioida kirjaa sana sanalta ja ruutu ruudulta. BBC:n Susipalatsi-minisarja (joka alkaa tänään Yleltä) onnistuu tässä, koska se pelaa formaatin ehdoilla.