Katso vähintään kuusi jaksoa – True Detective koettelee kultaista sääntöä

On se nyt tunnustettava: True Detectiven toinen tuotantokausi on pettymys. Kaksi kolmasosaa kahdeksanosaisesta kaudesta on takana, ja yhä odotan, että sarja alkaisi. Vaikka kyseisen sarjan kohdalla varsinaisen juonen eteneminen ei ole millään tavoin oleellista, on leimallista, että jokaikinen osa-alue junnaa. Myös juoni.

Keskeiset hahmot eivät ota syventyäkseen, dialogi on paperinmakuista, paikoin jopa kiusallista. Kahdenväliset kahvipöytäkeskustelut ovat tönkköjä. Olisin odottanut edes teemojen omaperäistä kehittelyä.

Isoin ongelma on se, että jännite ja mysteeri, joka kannatteli ensimmäistä tuotantokautta, puuttuu nyt kokonaan. Ensimmäisen jakson salatiedevihjailuihin ei ole vielä palattu lainkaan. Yksittäiset hienot kohtaukset ja yksityiskohdat eivät pelasta. Tuntuu myös, että samat kikat on jo nähty – edellisellä kaudella.

Näen kyllä, mitä käsikirjoittaja Nic Pizzolatto on tavoitellut. Ennakko-oletusten alasampumista, konventioiden haastamista ja poliisisarjaksi naamioitunutta perhedraamaa: hahmojen kiinnostavimmat ja vaikeimmat päätökset liittyvät juuri vanhemmuuteen. Mitä isänä oleminen tarkoittaa? Mitä tyttärenä oleminen tarkoittaa? Millaisia uhrauksia perheen perustaminen tarkoittaa? Sarja haluaa kertoa, että poliisintyötä ja perhe-elämää on mahdoton täysin sovittaa keskenään. Tietysti samoja teemoja käsitteli jo ensimmäinen tuotantokausi. Todellinen etsivä (true detective) yrittää ratkaista tämän yhtälön.

Vielä on kaksi jaksoa jäljellä, ja tietenkin mitä tahansa voi tapahtua. Tv-sarjojen katselijoille on vakiintunut käytäntö, että jokaisesta uudesta sarjasta on katsottava kuusi ensimmäistä jaksoa. Vasta sitten voi sanoa, kannattaako jatkaa. True Detectiven kohdalla oma uskoni on koetuksella. Mutta katsotaan tämä peli kuitenkin loppuun. Haluan olla väärässä.