Blogit

Televisio elää uutta kultakauttaan. Ilkka Pernu kirjoittaa siitä.

Upea Rectify-sarja vastaa kaikkia meitä askarruttavaan kysymykseen: miten murhaajalle annetaan anteeksi?

Blogit Lähetyssaarnaaja 18.7.2015 12:26
Ilkka Pernu
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa hyvää tarinankerrontaa.

Omaperäinen, mutta ei liian outo. Siinä kai on uniikin laatu-tv-sarjan määritelmä. Harva kuitenkaan kriteerejä täyttää. Tavanomaisia polkuja tallaavia sarjoja on todella paljon, josta poikkeavat ovat usein epäonnistuneita tyylikokeiluja. Ihan kaikkia dramaturgian periaatteita ei voi heittää romukoppaan. HBO:n In Treatment on hyvä esimerkki sarjasta, joka teki outoudesta taidetta.

Uusi Sundance TV:n Rectify tekee saman. Kaksi vuotta sitten alkanut ja juuri kolmannelle kaudelle entänyt sarja on kerännyt kiitosta. Sarjan ensimmäinen kausi on juuri tullut Suomen Netflixiin.

Mistä siinä on kyse? Yli nelikymppinen Daniel Holden (Aden Young) vapautetaan kuolemaantuomittujen osastolta 19 vuoden vankeuden jälkeen. Hänet tuomittiin teini-ikäisenä 16-vuotiaan tyttöystävänsä murhasta. Uusien DNA-todisteiden avulla hänet kuitenkin todetaan syyttömäksi.

Pienellä amerikkalaisella paikkakunnalla Holden kuitenkin on yhä syyllinen, murhaaja. Miten sellaisessa tilanteessa on mahdollista jatkaa elämää? Rectify kertoo uudesta alusta, mutta sentimentaalinen mainenpuhdistusdraama se ei missään tapauksessa ole. Päinvastoin. Katsoja ei voi olla varma, onko Holden sittenkin syyllinen. Hän on outo ja vankilassa traumatisoitunut. Hän ei osoita helpotuksen merkkejä.

Sarja käsittelee hienovaraisesti anteeksiantamisen ja syyllisyyden teemoja. Miksi on niin vaikea muuttaa omia pinttyneitä käsityksiä uusien todisteiden ilmaannuttuakin? Miksi on niin vaikea antaa anteeksi henkilölle, joka ei halua anteeksiantoamme? Miksi on niin helppo tehdä yhdestä henkilöstä hirviö, vaikka todellisuudessa koko yhteisö on hirviö? Edes usko ja lähimmäisenrakkaus ei tunnu auttavan.

Rectify on ahdistava ja painostava, jossa tärkeässä osassa on tunnelma. The Wall Street Journal antoi sarjalle osuvan genremääritelmän: Southern Gothic. Yhdessä kohtauksessa Daniel on käymässä kaupassa. Pian pihaan kurvaa auto, josta hyppää ulos joukko nuoria miehiä. He seuraavat Danielia hyllyjen väleissä. Odotettavissa on väkivaltainen kohtaaminen, mutta lopulta miehet vain nappaavat Danielista pilailevan selfien. Hän on julkkis, jota kukaan ei halua lähelle.

Sarja myös tekee hitaudesta taidetta. Se ei selitä tai alleviivaa juuri mitään. Sarjassa myös  koetellaan katsojan omia ennakkoluuloja: päähenkilö Daniel on erityisen kompleksinen, välillä jopa psykopaattinen. Miten sellaiseen voi samaistua? Hänellä on kyllä hyvä syy olla sellainen kuin on.

Daniel on menettänyt oman nuoruutensa. Hän on keski-ikäinen mies, joka on menettänyt elämän tärkeät vuodet kuolemantuomiota odotellessa eristyksissä ulkomaailmasta. Näkö on huonontunut, koska ahtaassa vankeudessa ei ole joutunut käyttämään kaukonäköä. Puhelimistakin on vuosien aikana hävinneet johdot ja lopulta myös näppäimet. Mistä sellainen ihminen haaveilee? Mitä hän haluaa? Mitä hän voi edes haluta haluta? Varsinkin, kun hän tuntee niskassaan koko maailman, joka väittää, että olisi parempi, jos häntä ei olisi olemassakaan.

Yhdessä kohtauksessa Daniel kipuaa lapsuudenkotinsa ullakolle, jonne on pakattu hänen vanhoja tavaroitaan. Hän pukee ylleen isänsä metsästysliivin, laittaa korvilleen Walkmanit, joissa on kuolleen tyttöystävän tekemä mixtape, ja alkaa tanssia. Hetken ajan hän on onnellinen. Se on haikea, surullinen mutta toiveikas kuva.