Blogit

Televisio elää uutta kultakauttaan. Ilkka Pernu kirjoittaa siitä.

True Detective – floppi vai helmi?

Blogit Lähetyssaarnaaja 23.6.2015 19:37
Ilkka Pernu
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa hyvää tarinankerrontaa.

Tammikuussa 2014 sain katsottavaksi HBO:n True Detectiven ensimmäisen tuotantokauden ensimmäiset jaksot. En odottanut mitään ihmeellistä. Tummasävyisistä etsiväsarjoista ei sinänsä ollut pulaa eikä tuolloin hiipuneiden elokuvatähtien Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin läsnäolo sarjassa ollut laadun tae. Mutta kulman takaa tultiin ja kovaa. True Detective oli viime vuoden paras sarja. Se voitti viisi Emmy-palkintoa ja lukuisia muita palkintoja.

Mikä True Detectivestä sitten teki niin hyvän? Syitä on monia. Se toi tv-etsivät uuteen aikaan ilman, että olisi unohtanut lajityypin perinteet. Päinvastoin: sarjan luoja Nic Pizzolatto leikitteli etsiväsarjojen kliseillä taitavasti. Harrelsonin näyttelemän etsivä Marty Hartin ja McConaugheyn näyttelemän Rust Cohlen hahmojen välinen kollegiaalinen suhde toi mieleen lukuisat epäsuhdat poliisiaisaparit (muun muassa Konnankoukkuja kahdelle, Miami Vice ja Tappava ase -elokuvat.) True Detective ei ainoastaan toistanut vanhoja trooppeja, vaan sarja käytti hyväkseen katsojan odotuksia.

Yksi syy on kahdeksanosaisen sarjan rakenne. Se oli selkeän lineaarinen mutta myös kehämäinen, mikä myös kiertyi sarjan teemaksi; elämä etenee sykleissä, tietyt asiat toistuvat samanlaisina. Kahdessa aikatasossa etenevä kerronta näyttää sen konkreettisesti. Spiraalimaisuus ei  ole vain juonessa. Vihjeet ja vihjailut jopa ajoivat nettikansan hulluuden partaalle, kun katsojat yrittivät ”ratkaista” sarjan mysteeriä.

Itse ihastuin erityisesti siihen, että True Detective muistutti enemmän kaunokirjallisuutta kuin televisiota: tyyli ja tunnelma, näkökulmavaihdokset ja monikerroksinen temaattisuus tuntuivat läpeensä kirjallisilta tehokeinoilta. Jopa audiovisuaaliset keinot – T Bone Burnettin ääni- ja musiikkisuunnittelu – olivat proosallisia. Se myös nosti sarjan omaan sarjaan, kokonaistaideteokseksi, vaikka ei äkkiseltään erityisen mullistava ollutkaan (pienissä määrin oli jopa kliseinen). Joka tapauksessa: True Detectiven ensimmäinen kausi oli ainutlaatuinen.

Entä nyt, kun on kujeet ovat uudet? Mukana uudella tuotantokaudella ei ole Rust Cohlea – heittämällä ”tunnevammaiset mutta tarkkanäköiset etsivät, jotka samalla ovat epätodennäköisiä seksisymboleita” -listan top kymppiin – eikä Louisianan ”psykosfääriä”. Eilen alkanut toinen tuotantokausi sijoittuu aurinkoiseen Los Angelesiin eikä päänäyttelijöillä, edes Colin Farrellilla ole Matthew McConaugheyn kaltaista riutuvaa charmia.

Mutta rutinat sikseen. Olisi hölmöä vaatia sarjaa tekemään samat temput uudestaan. Sarjalla on ongelma: katsojille pitäisi tarjota samaan aikaan jotain tuttua ja jotain odottamatonta. Mikä antologiasarjassa pitää säilyttää, jotta voi yhä puhua True Detectivesta? Tunnelma, kerronnan kieli, tietoisuus lajityypin kliseistä?

Mutta mutta, onko toisen kauden aloitus niin epäonnistunut kuin monet kriitikot väittävät? On, jos sitä vertaa koko ensimmäiseen kauteen. Avausjakso The Western Book of the Dead on monimutkainen – päähahmojakin on kahden sijaan neljä eikä alussa kunnolla syvennetä ketään. Tuplamäärä itseironiattoman vakavamielisiä hahmoja tuntuu vähän ähkyltä. Myöskään kenenkään kaapin luurangot eivät kolise riittävästi. Hahmot on rakennettu samankaltaisten traumojen päälle. Jokaisessa asuu pieni kiukkuinen rustcohle, joka pystyy tekemään oikeita vääriä ratkaisuja. En esimerkiksi antaisi Colin Farrellin näyttelemälle Ray Velcorolle Vuoden isä -palkintoa. Hänellä on ihan omat Kiva koulu -metodinsa.

Kohtaukset seuraavat toisiaan päämäärättömästi. Ja osa juonenkäänteistä on kunnianhimottomia ja epäuskottavia. Ensimmäinen jakso ei suoranaisesti imaissut mukaansa. Koko kausi melkeinpä alkoi vasta viimeisessä kohtauksessa. Ja se kyllä onkin komeasti kuvattu. Ja juu, äänisuunnittelu on taas briljanttia. Taattua laatua.

Kiehtovat elementit annostellaan katsojalle kuin vaivihkaa: korpin pää auton takapenkillä ja Velcoron ja tämän pojan geneettien epäsuhtaisuus herättävät kysymyksiä. Ilahduttavaa on myös se, että höpsöistä rooleista tuttu Rachel McAdams on just hyvä kovis. Epäsymmetrisyys rakenteessa on piristävää. Kömpelöä ehkä mutta ei paperinmakuista.

Vihjeitä on tuttuun TD-tapaan siroteltu vähän sinne tänne. Vielä ei ihan Keltaiseen kuninkaaseen ja Carcosaan päästy, mutta eipä niitä ensimmäiselläkään kaudella heti nähty. Ensimmäisen kauden ensimmäinen puolikas oli ihan lämmittelyä. Räjähtävää lähtöä odottavat varmasti pettyivät.

Itse en ole vielä valmis luovuttamaan. Odotuksiin nähden petyin, mutta en muuta odottanutkaan. En edes halua tietää, mitä odottaa. En myöskään halua vaikuttaa liian nälkäiseltä. Opin sen Vince Vaughn hahmon Frank Semyonilta: ”Älä koskaan tee mitään nälästä. Älä edes syö.”