Televisio elää lopun aikoja
Mistä televisiovuosi 2015 tullaan muistamaan (siis sen lisäksi, että esimmäistä kertaa TIS on korvannut BB:n tavoitelluimpana nimen etuliitteenä)?
Televisiosarjojen lopuista. Niistä on tänä vuonna tullut nyt keskeisiä oleellisia. Näin väittää Butler Universityn viestintätieteiden dekaani Gary Edgerton, joka on kirjoittanut tusinan verran kirjoja televisiosta ja elokuvista, muun muassa oman teoksen Sopranos-sarjasta.
On verrattain uusi ilmiö, että sarjojen viimeisistä jaksoista on tullut tärkeitä, ja syy on Edgertonin mukaan laatutelevision nousussa. Tänä vuonna päättyy monta laatusarja: muun muassa Mad Men, Justified, Parks and Recreation ja Boardwalk Empire. Jokaisen loppua on pedattu pitkään. Ennen kaikkea: loppu ei ole niissä yhdentekevä. Päinvastoin, se ratkaisee lopullisesti, jääkö sarja elämään. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kukaan ei välittänyt televisiosarjojen lopuista vielä 1990-luvulla.
Sarjoja ei ajateltu draamallisina kokonaisuuksina, vaan niitä pidettiin elossa niin kauan kuin kiinnostusta riitti. Kun katsojaluvut lähtivät syöksyyn, sarjat paketoitiin nopeasti kasaan. Viimeiset jaksot olivat välttämättömiä pahoja, kun juonenpätkiä ei voinut jättää ihan ilmaankaan. Nykyään jo sarjaa luodessa suunnitellaan, miten se päättyy. Sarjan päätös on jossain määrin jo sisäänkirjoitettu hahmoihin. Niillä on selvä kehityskaari.
Yksi syy on televisiokatsomisen muutoksessa.
Aiemmin jaksoja katsottiin kerran viikossa, verkkaisesti ja säännöllisesti. Jaksot olivat itsenäisiä, koska kanavat tahtoivat niin. Oli tv-yhtiöiden intressissä, että jatkuvajuonistenkin sarjojen jaksoja saattoi esittää itsenäisesti milloin tahansa ja eri kanavilla (syndicatet reruns), ja television ääreen lösähtävä katsoja pääsi perille kupletin juonesta, vaikkei sarja olisi ollut entuudestaan tuttu. Jos katsoja ei imaistunut nopeasti sisään, hän vaihtoi kanavaa.
Nykyään tarjontaa on niin paljon (yksistään Yhdysvalloissa on 650 kanavaa), että katsojat pitää saada tuntemaan intohimoa kokonaista sarjaa kohtaan. Hahmojen on oltava erityisen kiinnostavia ja fanitus on itseisarvo.
Televisio ei ole pelkkä ajantappoväline. Sarjat on alettu nähdä kokonaisuuksia, joissa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Myös hahmot kehittyvät ja kasvavat. Yleistäen: sarjat ovat dramaturgisesti kiinnostavampia kuin aiemmin. Katsojan pitää haluta tietää, miten koko homma päättyy.
Sarjamaratonit ja kokonaisten kausien ahmiminen suoratoistopalveluista on joissain tapauksissa jopa normi, ja sekin on kiihdyttänyt kehitystä. Esimerkiksi Yle on alkanut esittää monia sarjoja useiden jaksojen paketteina, koska niin niitä halutaan katsoa. Itse en lähtisi katsomaan House of Cardsia toisen tuotantokauden keskeltä niin kuin en aloittaisi romaaniakaan puolivälistä.
Myös konservatiivisessa lajityypissä eli tilannekomediassa on tapahtunut muutosta: tämän hetken paras komedia, HBO:n Silicon Valley vaatii kronologisen katsomisen. Moni vitsi ja taso jää avautumatta satunaiselta vilkuilijalta.
Tämä on luonnollisesti vaikuttanut käsikirjoittamiseen: kausitolkulla kestävien sarjojen sijaan on mielekäämpää kirjoittaa minisarjoja.
Erinomainen esimerkki on HBO:n True Detective, jonka ensimmäinen kausi oli vain kahdeksanosainen. Parin viikon päästä, 22. kesäkuuta, alkavalla toisella kaudella on aivan eri näyttelijät, hahmot, miljöö ja tarina. Yhteistä on vain… niin, mikä? Tunnelma, maailmankuva, asenne. Sarja muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin televisiodraamaa, mikä on ainoastaan hyvä asia.
Televisiota ei enää katsota vain siksi, kun ei ole mitään muutakaan tekemistä.