Game of Thrones on larppausdraama, joka naamioituu laatusarjaksi

Profiilikuva
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa hyvää tarinankerrontaa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ystävä pyysi Facebookissa suosituksia, mitä hänen kannattaisi HBO Nordic -palvelusta katsoa. Tietysti joku ehdotti myös Game of Thronesia, HBO:n suosituinta sarjaa.

”Mä en voi sietää mitään tonttuja ja lord of the rings -tyyppisiä larppausjuttuja”, ystävä vastasi.

Erittäin hyvin sanottu. Nyt viidenteen tuotantokauteen edennyt Game of Thrones nimenomaan on larppausdraama, vaikka sarjan fanit yrittävät muuta väittää. Ja myös sarja yrittää uskotella olevansa muuta – siis vallasta kertova laatudraama, joka vain sattuu sijoittumaan fiktiiviseen fantasiamaailmaan. Samaan tapaan kuin House of Cards on vallasta kertova draama, joka sattuu sijoittumaan poliitikkojen kabinetteihin tai kuten Isänmaan puolesta (Homeland), joka joka vain sattuu olemaan kuvattu CIA:n agenttien työn kautta. Game of Thrones ei ole pelkästään miljööltään epätyypillinen Macbeth-mukaelma. Yritän selittää asiasta niin, etten spoilaa mitään. Jos epäilyttää, lopeta lukeminen tähän.

Sarja alkoi neljä vuotta sitten ovelasti. Se ainoastaan vihjaili yliluonnollisiin elementteihin: zombimaisiin Valkeisiin kulkijoihin ja lohikäärmeisiin, joita ei sarjan nykyhetkessä enää ollut. Lohikäärmeistä oli jäljellä vain kolme munaa. Ensimmäinen kausi olikin maanläheinen, historiallisia draamoja imitoiva puhedraama. Se sisälsi paljon suusanallista juonittelua ja verkkaista kymmenien henkilöhahmojen syventämistä sekä hervottomat määrät paljasta pintaa. Epäuskottavimmat piirteet olivatkin alastomien naiset solahtaminen 2000-luvun kauneusihanteisiin ja heidän hiustuotteidensa laadukkuus.

Oli miten oli, Game of Thrones ravisteli heti kättelystä yltään ”miekka ja magia” -viitan. Unohda hobitit ja muut lapsellisuudet! Et tule näkemään taikasauvoja ja eteerisiä haltioita! Siksi myös moni fantasiaa vieroksuva alkoi seurata juonitteluihin keskittynyttä sarjaa. Näyttävään ja monisärmäiseen sarjaan oli helppo koukuttua, ja mukana oli kutkuttavia guilty pleasure -elementtejä.

Mutta mitä pidemmälle Game of Thrones on edennyt, sitä enemmän fantasiaelementtejä on tullut mukaan. Vieläkään tulipallot eivät lennä kämmenistä, mutta eri sarjasta on kyse.

Isoin ongelma ei kuitenkaan ole yliluonnollisuus (johon voi halutessaan suhtautua vertauskuvallisesti: koska pysäyttämätön zombiarmeija väijyy rajan takana, maallinen kruunuhippa on yhtä tyhjän kanssa), vaan se, että sarja on bluffia. Loputon vallan janoaminen ja sen turmeleva vaikutus on kiehtova teema, mutta kun se ei johda mihinkään. Joku on aina kärkkymässä valtaistuinta itselleen. Aina joku ahne pikkuserkku kokoaa armeijaa naapuriläänissä ja aina joku mustasukkainen käly lyö kapuloita perheen rattaisiin. Kun tähän kissa- ja hiirileikkiin havahtuu, tuntuu sarjan seuraaminen – turhalta. Ja tämä ongelma on sisäänkirjoitettu sarjaan (ja epäilemättä myös George R. R. Martinin alkuperäisteoksiin, joita en valitettavasti ole lukenut).

Tänä keväänä alkaneella viidennellä kaudella kerronta on ollut hidasta ja odottelevaa. Kaikkia aiemmilla kausilla mukana olleita hahmoja ei ole vielä edes ehditty näyttää, osa on unohdettu. Olen nyt vasta tajunnut, ettei minua oikeastaan kiinnosta, kuka Westerosia hallitsee. Turhautumista ei myöskään vähennä tieto, että sarjassa kuka tahansa voi kuolla. Päähenkilöitä on laitettu antaumuksella kylmäksi. Tarina ei kunnioita konventioita. Toisaalta röyhkeyttä voi pitää rohkeutena, mutta kikka tekee katsojan kyyniseksi. Ei tee mieli samaistua kehenkään, koska kuitenkin hänet kohta tapetaan. Katsojana koen oloni uhatuksi, veitsi on koko ajan kurkulla. Game of Thrones koukuttaa, mutta tuottaa ainoastaan pettymyksiä.

Game of Thronesilla toki on  hetkensä – ja ne ovat juuri inhimillisiä ja maanläheisiä kohtauksia: kun Arya Stark (Maisie Williams) saa lyhennettyä to do -listaansa ja lähes kaikki kohtaukset, joissa Tyrion Lannister (Peter Dinklage) on mukana. Sarja on kiinnostavimmillaan, kun vallaton henkilö joutuu tekemään kipeitä päätöksiä. Perhedraamana Game of Thrones on oivallinen.

On vielä yksi syy, miksi Game of Thrones ei ole ihan kaiken hehkutuksen arvoinen. Se liittyy alussa esittämääni disclaimeriin: sarja tyhjenee spoilereihin, näyttäviin (yleensä verisiin) juonenkäänteisiin, ja se ei ole ihan tätä päivää. Sosiaalinen media on muuttanut television katsomista epämiellyttävään suuntaan. Juonipaljastuksilta on mahdoton välttyä, sillä esimerkiksi Twitter ja Facebook nostavat niitä tahattomasti silmien eteen. Välttyäkseen tältä pitäisi pysyä poissa netistä tai katsoa jaksot välittömästi niiden tultua (eli Game of Thronesin tapauksessa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä). Mutta eikö on demand -katselun pitänyt päästää meidät pois ohjelmavirran ikeestä? Meidän piti saada katsoa sarjamme koska haluamme.