Mad Men aloitti laatudraaman aikakauden – ja myös päätti sen
”What if there was a place where you could go where there was no TV, and you could break bread, and whoever you were sitting with, was family.” – Elisabeth Mossin esittämä Peggy Olson Mad Men -sarjan Waterloo-jaksossa.
Olen valvonut monta yötä miettien, kuinka aloittaisin Lähetyssaarnaaja-blogini. Kävin läpi monia hyviä vaihtoehtoja, mutta lopulta tajusin, että en antaisi itselleni anteeksi, ellen kirjoita Mad Men -sarjasta, jonka ilosanomaa olen julistanut ystävilleni kuin uskoon hurahtanut vanha kaveri. (Lempiharrastukseni on Mad Men -aiheisten gif-animaatioiden jakaminen sosiaalisessa mediassa.) Karu totuus on, että sarja on suurin syy, miksi nykyään rakastan ja arvostan 2000-luvun televisiota.
Mad Menistä on hyvä aloittaa siksikin, että se kertoo myös television historiasta. Niille, jotka eivät tunne sarjaa, tässä teille armottoman lyhyt ja anteeksiantamaton esittely: Mad Men on amerikkalainen AMC-kaapelikanavalla vuonna 2007 käynnistynyt draamasarja, joka kertoo 1960-luvulla Manhattanilla työskentelevistä mainosmiehistä ja -naisesta (kyllä vain, yksikössä, koska sarja jäljittelee todellisuutta ja on siksi todella sovinistinen).
Sarjan päähenkilö on karismaattinen ja manipuloiva copywriter Don Draper. Hän on tyypillinen antisankari ja arkkityyppinen ”vaikea mies” -hahmo, josta on tullut 2000-luvun television vakiosankari (esimerkiksi House of Cardsin Frank Underwood ja Breaking Badin Walter White.) Hahmoja yhdistää se, että heitä kaikkia tekisi mieli samaan aikaan lyödä päähän ja halata. Don Draperin kanssa on turvallista vajota pimeyteen. (Yksi osoitus Mad Menin tekijöiden neroudesta oli malttaa olla antamatta ainuttakaan roolia tähtinäyttelijöille. Mysteeri-Draperin rooli meni entuudestaan tuntemattomalle Jon Hammille.)
Väitän, että Mad Men on vaikuttanut nykytelevisioon enemmän kuin mikään muu yksittäinen sarja. Esimerkiksi Netflixin sisältöjohtaja Ted Sarandos on sanonut, että Mad Men oli syy, miksi Netflix alkoi tuottaa omaa laadukasta draamasisältöä.
Mad Men on huippuunsa hiottua tämän päivän televisiokerrontaa, joka on hiukan liian hidasta tyydyttäkseen viihdenälän. Siitä puuttuu visuaalinen vauhti ja paljas pinta; muistan sarjasta vain yhden fuck-sanan. Siitä huolimatta Mad Men on vaarallinen ja seksikäs. Yhden jakson mittaiset kaavamaiset dramaturgiset kokonaisuudet loistavat poissaolollaan, mutta jokainen kolmen vartin jakso on täynnä koukkuja ja pieniä kiteytyksiä niin lähihistoriasta kuin ihmismielestä. Ei ole sattumaa, että sarjan dialogi on kuin mainoksesta. Aikana, jolloin tv-sarjoja tapetaan yhden jakson jälkeen, hidas Mad Men on anarkistinen. Itse sytyin vasta kolmannella tuotantokaudella, ja toinen katsomiskerta on yllätyksekseni ollut jopa ensimmäistä antoisampi.
Mad Menin kerronnan hienouksien avaaminen vaatisi kokonaan oman tekstin, sillä sarjaa on mahdoton tiivistää yhden osa-alueen alle. Päinvastoin: jokainen tv-draaman osa-alue palvelee tarinaa. Design-huonekalut kertovat eri tilojen ja henkilöiden arvoista ja pukusuunnittelija Janie Bryantin tarkkalinjaiset asut kantajiensa asemasta ja ajan kulumisesta. Mikään sarjassa ei ole pelkkää pintaa. Edes maaninen tupakointi (jota muuten sarjan lopussa 1970-luvulle tultaessa on huomattavasti vähemmän) ei ole nostalgiasta kumpuavaa moralisointia, vaan keskeinen tarinalinja; mainostoimiston suhde tupakkayhtiöihin on yhtä kompleksinen kuin henkilöiden suhde rakkauteen, joka määritellään jo sarjan ensimmäisessä jaksossa Don Draperin suulla: ”What you call love, was invented by guys like me, to sell nylons.”
Myöskään televisio ei ole lavaste, vaan teema. Sarjan alussa vuonna 1960 Yhdysvalloissa televisiovastaanottimia oli lähes kaikissa kodeissa, kun kymmenen vuotta aiemmin niitä oli yli kymmenen kertaa vähemmän. Monissa keskeisissä kohtauksissa hahmot tuijottavat televisiota, ja tärkeät uutistapahtumat keräävät hahmot vastaanotinten ääreen. Mainosmaailmaan sijoittuvassa sarjassa on erityistä, miten televisio – ja televisiomainonta – muuttaa myös mainostajien työtä. Sarjan mainostoimistopomot, jotka luovan työn sijaan intoilevat huoneen kokoisilla tietokoneilla tehtävistä kohderyhmämittauksista, ovat kuin nykyajan tv-tuottajia. He luovat ohjelmia kohderyhmille, eivät ihmisille.
Mad Menin viimeiset jaksot alkoivat Yhdysvalloissa viime sunnuntaina ja Suomessa (maksullisessa ja raivostuttavan epäkäytännöllisessä Ruutu+-palvelussa) eilen keskiviikkona. Viimeistä seitsemän jakson pakettia on mainostettu sloganilla The End of an Era – erään aikakauden loppu. Se on osuva: Mad Men on eittämättä muuttanut televisiodraaman tekemistä ja katsomista, ja väitän, että se myös päättää yhden laatudraaman aikakauden. On mahdoton sanoa, mitä Mad Menin jälkeen tapahtuu. Madison Avenuen mainosmaakarit opettivat ainakin minut katsomaan televisiota uusin silmin.