En saa henkeä
Virus ja poliisiväkivalta kohdistuivat samaan paikkaan. Mahdollisuuteen ja oikeuteen hengittää.
Alkuvuoden kuvasto koostui suojavarusteisiin puetusta terveydenhoitohenkilöstöstä, joka avustamaan viruspotilaiden hengittämistä asennoilla, lisähapella, intuboimalla, konevoimin. Potilaita kuljetettiin sisään paareilla ja tuotiin ulos ruumisarkuissa.
Pian me kaikki pelkäsimme samaa kohtaloa. Minä, astmaatikko, tein sen mihin ei ole löytynyt kunnon motivaatiota 30 vuoteen. Lopetin tupakoinnin. Teoreettinen mahdollisuus tuskaisaan kuolemaan viruksen kourissa tehosi.
Hyväksyimme oikeuksiemme ja vapauksiemme rajoittamisen. Jätimme tapaamatta iäkkäät sukulaiset, vetäydyimme seinien sisäpuolelle. Pesimme raivokkaasti käsiämme, nakkasimme hedelmät hipelöimättä suoraan hedelmäpussiin.
Tuli uusi kuva.
Polvi niskalla, hengen haihtuminen ihmisestä. Maahan painetun, siihen tapetun ihmisen kohtalo syrjäytti ruumisarkkurivit ja kuvaston ylikuormittuneista sairaaloista. Hetki sitten oli taputettu hoitohenkilöstölle, nyt huudettiin poliisivoimille.
Poliisiväkivalta kohdistui samaan paikkaan kuin virus. Hengityselimiin. Ulkoinen voima aiheutti tukehtumiskuoleman, sen saman, jota olimme viimeiset kuukaudet ihmiskunta pelänneet ja koettaneet välttää. George Floyd ei voinut suojautua käsidesillä ja eristäytymällä etätöihin.
He joita oli neuvottu, kehotettu ja käsketty pysymään sisällä, lähtivät kaduille. Vaadittiin kaikille lupaa hengittää. Oikeus happeen kuuluu kaikille. Paitsi, että Yhdysvalloissa se kuuluu toisille ihmisryhmille enemmän kuin toisille.
Lapseni havahtui rotusortoon ja poliisiväkivaltaan sosiaalisen median kautta. Oma kosketukseni kansalaisoikeustaisteluun alkoi urheilukuvakirjasta, jossa näin Meksikon olympialaisten palkintopallilla 1968 ilmaan nostetut nyrkit ja maata kohti painetut päät. Halusin tietää enemmän, mutta koulun historian kirjat eivät taustoittaneet asiaa. Onneksi oli urheilu, populaarikulttuuri ja romaanit. Martin Luther King, James Baldwin romaanit, Muhammad Ali, jazz-musiikki. Mustat pantterit, Malcolm X, Nation of Islam. Sitten Rodney King ja Los Angelesin mellakat. Spleinasin kaikella hallussani olevalla tiedolla. Ajattelin olevani asioista ja historian kaarista hyvin perillä.
Lapsi odotti luentoni loppuun ja kysyi tiedänkö kuinka alhainen on afroamerikkalaisten transnaisten elinäikä.
Siitä ei mainittu urheilukirjassa. Ei siitä ollut sanaakaan historian lähdeteoksissa.
En tiedä.
Kerro.