En saa henkeä
Virus ja poliisiväkivalta kohdistuivat samaan paikkaan. Mahdollisuuteen ja oikeuteen hengittää.
Alkuvuoden kuvasto koostui suojavarusteisiin puetusta terveydenhoitohenkilöstöstä, joka avustamaan viruspotilaiden hengittämistä asennoilla, lisähapella, intuboimalla, konevoimin. Potilaita kuljetettiin sisään paareilla ja tuotiin ulos ruumisarkuissa.
Pian me kaikki pelkäsimme samaa kohtaloa. Minä, astmaatikko, tein sen mihin ei ole löytynyt kunnon motivaatiota 30 vuoteen. Lopetin tupakoinnin. Teoreettinen mahdollisuus tuskaisaan kuolemaan viruksen kourissa tehosi.
Hyväksyimme oikeuksiemme ja vapauksiemme rajoittamisen. Jätimme tapaamatta iäkkäät sukulaiset, vetäydyimme seinien sisäpuolelle. Pesimme raivokkaasti käsiämme, nakkasimme hedelmät hipelöimättä suoraan hedelmäpussiin.
Tuli uusi kuva.
Polvi niskalla, hengen haihtuminen ihmisestä. Maahan painetun, siihen tapetun ihmisen kohtalo syrjäytti ruumisarkkurivit ja kuvaston ylikuormittuneista sairaaloista. Hetki sitten oli taputettu hoitohenkilöstölle, nyt huudettiin poliisivoimille.