Pohjois-Korean ja Uudenmaan rajoilla
Maailma on rajoja täynnä. Uudenmaan sulku on toisenlaista kuin Koreoiden välillä.
Varusmies pysäytti minut Orimattilan ja Mäntsälän eli Päijät-Hämeen ja Uudenmaan rajalla. Poliisi tarkisti lupalapun ja toivotti hyvää matkaa. Muistin vierailun Korean niemimaalla. Vuoret, joet ja meret ovat luonnollisia raja-alueita. Sotien ja muiden kriisien seurauksena poliitikot ja kenraalit vetävät viivotinrajoja.
Vuonna 1953 Korean sodan jälkeen Pohjois- ja Etelä-Korean välille miinoitettiin 250 kilometriä pitkä ja neljä kilometriä leveä vyöhyke, joka jakaa Korean niemimaan kahtia. On arvioitu, että molemmin puolin löytyy miljoona miinaa.
Kävin demarkaatiolinjalla ensimmäisen kerran vuonna 2006. Kiikareilla sai katsoa pohjoiseen, jossa näkyi kyllä luontoa, muttei ihmisiä. Lintuja tarkasti vartioitu raja ei kiinnostanut. Silloin elettiin toivekkaampia aikoja, vierailimme upouudella rautatieasemalla, jolla oli tarkoitus aloittaa niin yksityinen kuin kaupallinen liikennöinti ”very soon”.
1970-luvulla pohjoiskorealaiset toteuttivat Kim Il Sungin suunnitelmaa ja kaivoivat tunnelia kohti Etelä-Korean pääkaupunkia Soulia. Hakku- ja lapiomatkaa vaivaiset 25 kilometriä. Tarkoitus oli pullahtaa sopivasta kohdasta keskelle kaupunkia ja vallata se. Laskelmien mukaan tunnelin kautta olisi saatu kaduille 30000 miestä tunnissa. Penetraatioyritys huomattiin viime hetkellä. Siksi pohjoiskorealaisten miehitysjoukkojen sijaan tunnelissa hikoili suomalainen turisti.
Soulin metroasemilla ymmärsi, mitä on arki aggressiivisen diktatuurin naapurissa. Kun Helsingin metroasemalla on seinällä jauhesammutin, Soulissa oli riveittäin kaasunaamareita. Opastetaulussa neuvottiin, että kaasuhyökkäyksen sattuessa on pyrittävä alas. Jos takohdalle osuu ydinlaskeuma, täytyy pyrkiä ylös.