Kirjan arvo - Myynti laskee kuin syntyvyys
Tekeekö äänikirja painetulle kirjalle saman kuin moottorisaha pokasahalle?
Kustantajilla oli mainio tuote, joiden myyjistä pitäisi tehdä 8-osainen televisiosarja. Tietosanakirjat. Siitä valui pieni sivupuro minullekin. Elettiin 1980-luvun loppua. Tietosanakirjat maksoivat kirjakaupassa useita satoja markkoja, siksi niillä oli hyvä jälkimarkkina antikvariaateissa. Siirsimme Stinden kanssa neliosaisen kirjasarjan koulureppuun, kuljetimme maksamatta kassan ohi ja myimme sen nurkan takana sijainneeseen divariin 300:lla markalla. En ole teosta ylpeä, mutta olin nuori ja tarvitsin ne rahat. Keskiolueen.
Viime kesänä ostin samaisen tietosanakirjasarjan 2 eurolla päijäthämäläisen kirjaston poistomyynnistä. Nyt se on kulkenut puoli vuotta auton takaluukussa odottamassa vapautuvaa hyllytilaa.
Kirjoista tuli itselleni työ. Varastamisen lisäksi ostin, lainasin ja luin niitä. Omassa huoneessa oli oltava teini-iässä stereot ja Lundia-hylly. Siinä kulloisessakin kehitysvaiheessa itselle hieman liian vaikeita romaaneja sekä kaikki Tintit, Mitä missä milloin vuodesta 1974 lähtien, jokunen Paasilinna, kamppailulaji- ja käsikirjoitusoppaita, Merta, Tuuria, Rosa Liksomia, Joyce Carol Oatesia, Matti Pulkkista, Hannu Salamaa, Edward Bunkeria, Arto Salmista, Anna-Leena Härköstä, kaikenlaista. Hyvin harvoin ostin kirjaa täydellä hinnalla, 120 markkaa oli liikaa vielä 2000-luvun alkuvuosina.
Ilman vanhempieni, isovanhempieni ja omaa kirjahyllyä, kirjastoja ja kirjakauppoja en olisi päätynyt niihin töihiin, joita teen. En olisi kirjoittanut romaaneja, käsikirjoituksia, sketsejä. Allekirjoittaisin toimeentulotukihakemuksia.
Kirjahyllyllä oli statusarvo, sillä asemoi itsensä kaikkien maailma ihmisten joukossa. Autoa ei ollut, oli kirjoja. Sillä oli vaihtoarvo, informaatioarvo, psykologinen arvo.
Kun löysi kirjaston pikalainoista uuden Seppälän, Liksomin tai Hotakaisen, oli kuin olisi saanut ilmaisen lounaan. Ne piti aloittaa raitiovaunussa. Nykyisin selaan raitiovaunussa twitteriä ja raivoan sekä ihmisille siellä, että itselleni, joka käyttää aikaansa moiseen.
Aika entinen ei koskaan enää palaa. Nauriin tilalle tuli peruna. Pokasahan korvasi kaarisaha ja lopulta moottorisaha. Tietosanakirjat menivät hetkeksi cd-romeiksi, nyt wikipediaksi ja ties miksi 10 vuoden kuluttua. Ydin on sama. Usko, ravinto, metsätyö, tieto, tarinat. Kuluttajaa, loppukäyttäjää ei kiinnosta millä talon materiaali on kaadettu, kunhan siitä tulee hyvä runko ja pintalaudoitus tai kiinnostava kertonus.
Painetun kaunokirjallisuuden myynti laskee kuin syntyvyys. Se ei liity siihen, että kirjat tai kirjailijat olisivat hedelmättömiä. Se liittyy kirjahyllyyn. Arvo on haihtui. Statusta osoittaa se, että lattiapinta on mahdollisimman tyhjä ja makuuhuoneessa on erillinen vaatehuone ja kylppärissä kaksi käsienpesuallasta. Tarinat menivät muualle.
Me vanhimmat naurisukot pidämme kirjahyllymme ja kellastuvat Tinttimme, mutta isot lukijakunnat muuttuvat kuulijakunnaksi. Kertomisen tavat muuttuvat. Oli aika, jolloin ”kirkas lause” tai ”hidasliikkeinen, moniääninen kerronta” oli ihailtavaa. Mutta lukijalle sillä ei ole koskaan ollut erityistä merkitystä. Tärkeintä lauseessa on että informaatio välittyy ja henkilön luonne paljastuu ja on olemassa suunnat ja konfliktit.
Kun kokonaismyynti oli suurta, huomio ja arvonnousu voitiin kohdistaa taideproosaan, joka on nyt suurimman uhan alla. Sille ei riitä lukijoita, elleivät kirjailijat keksi haluttavia tarinoita. Prosaistit siirtyvät tekemään elämäkertoja, joka uudistaa elämäkertagenreä ja nostaa sen kiinnostavuutta. Voiko sama tapahtua taideproosalle?