Kirjailijan tulevaisuuskatsaus - Vuonna 2045 kävelemme Tallinnaan
Vuonna 2045 pääsemme kävellen Tallinaan. Tulevaisuus näyttää hyvin toisenlaiselta kuin maailma nyt.
Vuonna 2045 kerron lapsenlapsilleni, että merissä oli ennen vettä. Hän kysyy kaadettiinko vesi sinne noista muovipulloista, jotka nyt tyhjinä täyttävät meret. Niistäpä hyvinkin. Mutta nyt kaikkialle pääsee muovia pitkin kävellen. Amerikkaan, koillisväylälle, Tallinnaan, Tukholmaan, Gdanskiin.
Vuonna 2045 kerron lapsenlapselle ajoista, jolloin autot kulkivat bensalla, dieselillä ja sähköllä. Nyt ne ovat kaikki loppu ja ainokaista käytössä olevaa vuoden 1998 Toyota Corollaa vetävät aasit. Auton omistaa Helsingin keisari Marjatta Harmaa, kolmas diktaattorimme yhteiskunnan romahtamisen jälkeen.
Kerron sellaisesta jännittävästä kokeilusta kuin demokratia, jonka me vapaat kansalaiset pikkuhiljaa demokraattisesti äänestimme pois eloamme hidastamasta.
Lapsenlasta kiinnostaa mihin niillä autoilla ajettiin. Muistelen kuinka hänen äitiään nukutettiin auton takapenkillä, ihan vain öisiä katuja ajellen. Autoilla mentiin myös Vantaan pelloilla sijainneisiin automarketteihin, koska siellä oli parkkitilaa.
Lapsenlapsi tiedustelee mitä se tarkoittaa. Mustaan asfalttiin valkoisella maalattua ruutua, jonka sisälle auto mahtui. Oli tärkeää mennä suurimpien ruutujen luo. Nythän Vantaata hallitsee nauriinviljelyliiga, joka orjuuttaa jokaisen kiinnisaamansa naattivarkaan.
Kerron sellaisesta jännittävästä kokeilusta kuin demokratia, jonka me vapaat kansalaiset pikkuhiljaa demokraattisesti äänestimme pois eloamme hidastamasta.
Lapsenlapsi haluaa tietää mitä me söimme silloin ennen vanhaan. Viimeinen kaupasta ostamani ruoka oli Thaimaasta tuotua kalaa ja Intiasta kuljetettua riisiä. Join Belgiassa pakattua, Espanjassa puristettua mehua ja natustin maailman viimeisiä kongolaisia suklaapaloja hymy huulillani.
Nyt syömme kolmatta vuotta hernekeittosäilykeitä. Onneksi ehdin tyhjentää sen Alepan ennen kuin muu rosvoava roskajoukko ehti paikalle.
Kaivan taas hetken maata kauan sitten sammuneella matkapuhelimellani. Etsin maasta löytyviä juomatölkkejä, joiden sisällä voisi olla pisara nestettä. Sanon lapsenlapselle, että luurilla sai aikoinaan yhteyden kaikkiin maailman ihmisiin. Miksi niihin piti saada yhteys, hän kysyy. En ihan tarkasti muista. Ensin se oli mahdollisuus, sitten siitä tuli pakkomielle ja huutokina. Olihan siellä myös verkkokauppa, että pystyimme tilaamaan eurolla perseensuristimia. Lisäksi kehitettiin pariutumispalveluita.
Ne menivät muodista nopeasti. Ihmisiä kiinnosti enemmän olla yhteydessä laitteisiin ja itseensä kuin muihin. Muut ovat hankalia. Sitten keksittiin keinoälyrobotti-ihmiset. Kaikki saivat kotiinsa ihan itsensä kaltaisen toisen. Se oli hetken hienoa.
Pikkuhiljaa väki väheni, raaka-aineet loppuivat, ruoantuotanto lamaantui, pörssi romahti, tuli konflikteja ja kansainvaelluksia. Maailman varakkain kymmenys häipyi avaruuteen ja luulee löytävänsä uuden paikan tyhjiin imettäväksi.
Me kuitenkin yritimme kovasti. Minäkin lajittelin paperiroskat ja patterit. Uskoimme jumaliin aika kauan ja sitten emme uskoneet ja kävimme uskomattomia sotia sekä uskovien että uskomattomien välillä. Meillä oli jopa lp-levyjä ja kirjoja. Vaikea selittää, kun kaikki poltettiin lämmönsaamiseksi sen jälkeen kun metsät oli hakattu ja poltettu. Maailmankirjallisuus oli tallennettu myös puhelimiin ja pilviverkkoon, mutta harmi kun se sähkö katosi.
Otatko vielä hernaria?